Muistakaa, että järki on porvarin keksintö

By antti on 23.8.2010

Järki-Jyrkin lausunnot Venäjän talouden koosta Raumalla Kokoomuksen eduskuntaryhmän kesäkokouksessa sisälsivät 700 miljardin virheen ja 15 vuoden heiton. Venäjän valtiontalouden vähättely virheelliseen tietoon perustuen on kansainvälisesti noloa, varsinkin kun Financial Times rankkasi Kataisen 2008 Euroopan pätevimmäksi valtiovarainministeriksi. Jyrki oikoo median ylilyöntejä ja kirjoittaa auki Venäjän-politiikkansa blogissaan alentuvaan sävyyn:

Venäjä on ydinaseen omaava sotilaallinen suurvalta ja alueellinen suurvalta ja se on suurvalta myös energiapolitiikassa. Myös YK-asioissa Venäjä on turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä merkittävä tekijä. Mutta taloudellisten kysymysten osalta sen asema on heikompi. Venäjän talouden koko on vain kymmenyksen EU:n talouden koosta.

- – -

Keskeisin sanomani on, että täytyy koettaa nähdä, ymmärtää ja tuoda myös esille ne taustalla olevat syyt, miksi Venäjä näin käyttäytyy. Ymmärtäessämme Venäjän toimintalogiikkaa meidän ei tarvitse hyppiä seinille joka kerta kun jotakin uutta tapahtuu naapurimaamme kanssa.

Espanjan ja Hollannin talouksien sekoittamisen vielä ymmärtää, mutta jos ottaa huomioon, että EU:n vakautusmekanismin hinta oli sen 750 miljardia euroa, saattaa huolestua valtiovarainministerimme pääoman suuruusluokkien hahmotuskyvystä. Myös pääministerikisaa ajatellen tämmöinen lapsus oli nolo moga, mutta eihän asiantuntijuus ministereitä valittaessa ratkaise.

Puheessani muistin ikävästi väärin ja vertasin vanhentuneesti Venäjän talouden kokoa Hollantiin. Oikea vertailukohta olisi ollut Espanja. Mutta se ei muuta varsinaista faktaa: jos Venäjä olisi EU:n jäsen, niin se ei nyt olisi taloudellisesti edes EU:n suurimpien joukossa, vaikka sen talous niitä nopeammin kasvaakin.

Viimeinen kohta osoittaa Kataisen puheet vapaasta markkinataloudesta oxymoroniksi. Kataisen tekemä Venäjän suurvalta-asemien jako taloudelliseen, poliittiseen, sotilaalliseen, energiapoliittiseen ja alueelliseen ulottuvuuteen on weberiläistä kikkailua, jolla todistetaan puheet markkinatalouden vapaudesta myytiksi. Globalisaatiota ja vapaata markkinataloutta pidetään viime kädessä kasassa kansainvälisin sopimuksin (joka perustuu viime kädessä valtioiden väkivaltamonopoliin). Näitä valtioliittoja perustellaan tai vastustetaan esimerkiksi vedoten “taloudellisiin” etuihin tai “poliittisiin” haasteisiin, “energiapoliittisiin” mahdollisuuksiin tai “sotilaallisiin” uhkiin jne.

Vaikka Katainen edustaa ideologiaa, jonka mukaan pääomien tulee saada liikkua mahdollisimman vapaasti läpi yli valtioiden rajojen, Katainen ei kuitenkaan halua kotimaattoman pääoman tulevan Venäjältä tai valuvan sinne. Miksi Katainen ja Kokoomus sitten alkoivat nokitella Venäjää? Kokoomuksessa liberaali talouspoliittinen oikeistosiipi haluaa pääoman vapaata liikettä, puolueen konservatiivisempi siipi korostaa kansallista etua ja tietyissä tapauksissa myös protektionismia.

Näennäisestä ristiriitaisuuksistaan huolimatta oikeiston jakautuminen liberaaleihin ja konservatiiveihin on Kokoomukselle siunaus, jolla voidaan hallita mediapeliä. Tämä takaa, että Kokoomus voi ratsastaa ensi vaaleihin kahdella vahvalla oljenkorrella; vapaa markkinatalous ja kansallinen populismi. Kapitalismin kannalta molempia tarvitaan – nousukausilla enemmän ensimmäistä ja laskukausilla jälkimmäistä. Vaikka järki on porvarin keksintö, porvarit eivät pelkää käyttää sitä, vaikka rapatessa roiskuukin ja mediaan lipsuu vähän väliä keskenään ristiriitaisia lausuntoja.

Koska kysymys ei ole Kokoomukselle periaatteellinen vaan ennemminkin käytännöllinen, se kykenee tehokkaammin ja nopeammin reagoimaan talousnousun suhdannemuutoksiin. Koska Kokoomuksen vaalistrategia ei korosta oikeaoppisuutta, Kokoomus voi ratsastaa muiden puolueiden perinteisillä teemoilla: ihan sama onko talouskasvu vihreää vai maassa työväen presidentti, kunhan pörssikurssit nousee, bonuksia riittää, laina menee kaupaksi, verotus pysyy kohtuullisena jne.

En keksi Kataisen ja Kokoomuksen linjaukselle muuta syytä kuin vinkata Kokoomuksen konservatiivisiivelle, että täällä ollaan ja että itälaita pitää. Vaikka Katainen saa varmaan pahaa silmää Moskovasta, steitmentti oli myös kädenojennus Kataisen lailla ajatteleville Euroopassa ja Yhdysvalloissa – jos ei pyllistä, ei voi kumartaakaan. Tai sitten Kokoomus päätti piristää poliittisesti tylsää kesäaikaa ja vähän vittuilla itään päin.

Jyrki Katainen kaljalla

Posted in , | Leave a response

Väliaikarapsaa talouskriisin handlaamisesta Yhdysvalloissa

By antti on 29.7.2010

Koska Yhdysvaltain kehitys tulee ratkaisevasti vaikuttamaan kriisinhallintaan myös Euroopassa, lienee hyvä tehdä Yhdysvaltojen osalta pientä väliaikaraporttia.

On mahdotonta sanoa, mitkä talouskriisin kokonaiskustannukset (mukaanlukien työttömyyden kasvu, julkistalouden paineiden kasvu, velan kasvu, alijäämän kasvu, bkt:n lasku, talouden hidastuminen jne.) tulevat olemaan. Se on kuitenkin varmaa, että 2007 kesällä alkanut finanssikriisi oli tullut kustantamaan Yhdysvalloissa 4,6 biljoonaa dollaria marraskuuhun 2008 mennessä. Tämä on enemmän kuin kaikki muut silloiset Yhdysvaltojen nykyiset julkiset rahoitusprojektit (sodat mukaanlukien) yhteensä (3,9 biljoonaa). Mihin tämä kaikki raha on mennyt?

Gerend Selenten tiivistää Kauppalehdessä Amerikan elvytyksen mielestäni suhteellisen onnistuneesti:

Vuonna 2009 presidentti Barack Obama rakensi arviolta 1000 miljardin dollarin elvytysohjelman ja Ben Bernanken Fed hukutti markkinat löysään rahaan. … Pitäisi olla täysin selvää, ettei arvopaperistettu julkinen velka voi rajattomasti kasvaa. Rahaa painetaan, vaikkei sen arvo perustu mihinkään. Sen jälkeen sitä lainataan lähes ilmaiseksi. Ja sitten ajatellaan, että tällä synnytetään tuottavaa talouskasvua.

Vuoteen 2010 mennessä Yhdysvaltain valtionvelka on noussut 13 biljoonaan dollariin, mikä vastaa noin 90 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Kriisin vakavuudesta kertoo myös valtion velan kasvunopeus, se on tuplaantunut vuoden 2003 jälkeen. Yhdysvaltain budjettivaje tulee arvioiden mukaan olemaan esimerkiksi tänä vuonna 1,6 biljoonaa dollaria.

Elvytyksestä huolimatta työllisyystilanne ei ole kohentunut Yhdysvalloissa, eikä se näytä tekevän sitä missään muuallakaan. Kriisin todennäköinen seuraus tuleekin olemaan, että kehittyneissä talouksissa työttömyys kasvaa ja palkat pienenevät. Toisekseen halpatyövoiman maissa palkat poljetaan lähtökohtaisesti niin alas, että alhaisempi tuottavuus ei haittaa. Mikäli maailmantalous saadaan takaisin kasvuun, se tulee tapahtumaan suhteellisesti vähemmällä määrällä työvoimaa, sillä kriisin aikoina pienemmästä määrästä työvoimaa on saatava entistä enemmän tuloksia irti.

Vaikka työntekijöiden irtisanominen ja palkkojen pienentäminen konkurssien välttämisen kannalta onkin välttämätöntä, muhii tässä kriisin ratkaisutavassa kapitalismin sisäinen tuotannon ja markkinoiden välinen ristiriita: rationalisoidessaan työnantaja tulee osaltaan polkeneeksi myös työntekijöiden palkkoja ja sitä myötä koko yhteiskunnan tasolla kokonaisostovoimaa, vaikka työntekijöiden pitäisi palkoillaan ostaa myytäväksi tarkoitetut tuotteet ja palvelut. Talouskasvu ei voi lähteä käyntiin, ellei kulutuskyky kaiken aikaa lisäänny – muutoin seurauksena on ylituotanto, ylikapasiteetti, hintojen putoaminen ja ennen pitkää urakka kusee ja saha seisoo.

Esimerkiksi Paul Krugman sanoi olevansa elvytyksestä huolimatta edelleen huolissaan Yhdysvaltain kulutuskyvystä; ilman kulutuksen radikaalia lisäämistä ja dollarin vahvistamista Yhdysvallat on ajautumassa pitkään Japanin kaltaiseen lamakauteen. Krugmanin mielestä Yhdysvalloissa ei ole varaa Euroopan kaltaisiin budjettileikkauksiin vaan julkistaloutta on piristettävä velkavetoisella työllistämisellä ja sitä myötä kulutuksen lisäämisellä. Yhdysvallat eroaa Euroopasta vielä siinä, että siellä reaalipalkkojen ostovoima (suhteessa työn määrän huomattavaan lisääntymiseen) on pudonnut 1970-luvun jälkeen, joten tarve kulutuksen kasvattamiseen on entistäkin suurempi.

Ratkaisuna Yhdysvalloissa sekä tuotannon että markkinoiden osalta talouskriisissä on ollut yksi ja sama: valtion, yritysten ja kotitalouksien ylivelkaantuminen sekä Yhdysvaltojen tietoinen alijäämän kasvattaminen. Velkaa on otettu julkistalouden elvyttämiseen (esimerkiksi julkiset investoinnit ja työttömyyskassan täyttäminen), kulutuskysynnän takaamiseksi (kotitalouksille myönnettävät asunto- ja luottokorttivelat jne.) sekä tietenkin rahoitusjärjestelmän pelastamisessa (roskapankit, tukiostot, pankkien kansallistamiset jne.).

Talouskriisin ratkaiseminen ei kuitenkaan onnistu valtiovetoisella velankasvattamisella loputtomiin, sillä velkavetoiset investoinnit, kulutuksen keinotekoinen nostaminen ja roskapankkien perustaminen eivät tee talouskriisin kannalta kuin väliaikaisen silmänkääntötempun. Näillä toimenpiteillä ainoastaan pysäytetään talouskasvun hidastumista, mutta ei rakenneta hedelmällistä pohjaa uudelle ja kestävämmälle talouskasvulle.

Jo kertaalleen siteerattu Selente tiivistää kriisin seuraukset seuraavasti: vuoteen 2012 mennessä työttömyys kasvaa, kiinteistökriisi pahenee, raakateollisuus ei vedä eikä maailmankauppa rullaa jouhevasti. Trenditutkijana toimiva Seleste ennakoi tämän johtavan sosiaalisen rauhattomuuden kasvavan globaalisti, kun opiskelijat, työttömät, eläkeläiset ja muut vastaavat järjestävät lakkoja, mellakoita ja erilaisia protestiliikkeitä, mihin myös parlamentaariset puolueet joutuvat reagoimaan.

Selenten mukaan Kreikan talouskupla ei tule jäämään viimeiseksi, sillä Euroopassa ainakin Espanja, Irlanti, Portugali, Italia, Islanti, Ukraina, Unkari ja Britannia ja näiden päälle myös Yhdysvallat joutuu tekemään pikaisesti kenties hyvinkin kipeitä päätöksiä talouskriisistä, elvytyksestä ja velanotosta ja -annosta heikenneen talouden jaloilleennostamiseksi. Kaikenlainen ulkoparlamentaarinen härdälli lienee vasta edessäpäin. Tähän on lisättävä, ettei tämä liikehdintä varmasti ole pelkästään positiivista ja spontaania vasemmistolaista liikehdintää vaan talouskriisi tulee mobilisoimaan erityisesti oikeistolaisia, maahanmuutto- ja monikulttuurikriittisiä voimia ympäri maailman.

Entäs sitten?

No sitä sitten, että kesällä 2007 Yhdysvalloissa Subprime-asuntokuplan puhkeamisesta seurannut finanssikriisi veti muun maailman globaalin taantumaan, joten on erittäin suuri poliittinen kysymys, kuinka talouskriisi ratkaistaan (tai jätetään ratkaisematta) Obaman johdolla. Yhdysvallat on kansallisvaltiona sinällään poikkeus, että siitä otetaan vapaaehtoisesti mallia, mutta se pakottaa myös muun maailmaan suoraan tai epäsuoraan osallistumaan harjoittamaansa elvytyspolitiikkaan. Tämä siksi, että Yhdysvaltain talous on käytännössä Yhdysvaltain liikkeelle laskemiin joukkovelkakirjoihin, jotka puolestaan viime kädessä määrittävät maailmanvaluuttana toimivan dollarin arvon.

Täten Yhdysvaltojen toimista voidaan sekä ottaa oppia että ennakoida Euroopan kehitystä. Täten on erittäin merkittävä kysymys, mitkä katsotaan olevan talouskriisin rakenteelliset syyt, koska tämä avaa jatkokysymyksen siihen, kuinka talouskriisi sitten tulisi ratkaista:

Mikäli kriisin syitä pidetään esimerkiksi puhtaasti pörssikeinottelusta johtuvana ja asuntokauppaan liittyvänä lieveilmiönä, sen ratkaisuna voi olla ainoastaan rahoitusmarkkinoiden läpinäkyvämmäksi tekeminen ja näennäisen regulaation lisääminen.

Mikäli puolestaan taas katsotaan, että talouskriisin taittumisen kannalta suurimpia ongelmia ovat työttömyyden kasvu ja kulutuskysynnän lasku, helppona ratkaisuna voidaan pitää esimerkiksi velanmäärän älytöntä lisäämistä.

Mikä taloutta ja talouskriisiä peilataan sekä elvytyksessä että elvytyksen kritiikissä ainoastaan markkinoiden kautta ilman sen yhdistämistä tuotantoon, ratkaisuna ei voi olla kuin näennäisesti järkeviä valtiollisia säästötoimenpiteitä ja hövelin lainanoton jatkamista.

Mikäli katsotaan, että velkatalous ja finanssikeinottelu ovat nykyisin myös reaalitalouden toimivuuden kannalta kaikkine ongelmineen välttämättömiä, ratkaisuna on velkakuplien paketoiminen uusiin velkakupliin ja perusongelmien jättäminen levälleen.

jne. On huomattavasti helpompaa keksiä paskoja kuin kehityskelpoisia esimerkkejä.

Posted in , | 3 Responses

Tampereen Acuta on manse mesta!

By antti on 21.7.2010

Jonotin sattuneista syistä Tampereen Acutassa lauantaina yhteensä 8 tuntia. Jonotus alkoi siinä klo 10.00, pääsin vastaanotolle joskus kahden-kolmen välissä, verikokeisiin siinä puoli viisi ja lääkärin tykö kuudelta. Eilen Aamulehti uutisoi, että Acutassakin on ollut viikonloppuna festarimeininki päällä ja henkilökunta on joutunut vetämään keskiviikosta lähtien äärirajoilla. Aamulehden kommentoija palvelun käyttäjä kiteytti ongelman lähtökohdat mielestäni äärimmäisen hyvin:

“Mielestäni ongelma on “Suomen sulkeutuminen heinäkuuksi” Tilastoja tuulkitaan aina samojen periaatteiden mukaisesti. Tuijotetaan työväestön ja koululaisten lomien ajankohtaan ja päätellään, että lomalaiset eivät todennäköisesti sairasta. Todellisuudessa tämä ryhmä käyttää työterveyshuollon palveluja tai yksityistä palveluntuottajaa. Tilastoharhalla suljetaan vanhukset, mielenterveyshäiriöitä potevat, syrjäytyneet ja huumaavien aineiden väärinkäyttäjät hunningolle. Lomaaika tuottaa epätasaisia sosiaalipalveluja, rikkoo seurantaa ja jättää asakkaita yksinäisyyteen ja ilman tarvoittavaa tukea.”

Tämän lisäksi myös julkisella puolella lomaillaan heinäkuussa, minkä johdosta Hatanpaan, Pyynikin ja Tammelakeskuksen terveysasemat hoitavat 28.6.-8.8. välisenä aikana kaikki Tampereen hoitoa tarvitsevat. Asiaa ei varmaankaan auta myöskään se, että korkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollosta vastaava YTHS on heinäkuun kiinni. Psykiatriset poliklinat ovat sattumanvaraisesti auki, minkä lisäksi huume-, lääke- ja sekakäyttäjille ja näiden läheisille palveluita tarjoava Matala on kiinni ensi kuun alkuun. Arkisin homma toiminee vielä jotenkuten omalääkärien kautta, mutta viikonloppuisin koko kaupunki ohjataan yhteen ja samaan paikkaan, Acutaan!

Tähän kun lyödään päälle hulluuden kesä 2010, päättymätön intiaanihelle, mummojen ja pappojen pyörtyily, erityisen dramaattiset hukkumistilastot ja muut vesillä tapahtuneet onnettomuudet, Tammerfest ja kaikki muut viikonloppuiset kesätapahtumat, loputon viinalla läträäminen, kaikenlaiset isommat ja turhemmat alkoholipoliittiset haverit, sekakäyttäjien vajarit ja sitä seuraava kasvava vitutus, on holokausti valmis.

Tampereen tilaaja-tuottaja-mallin tilaajapäällikkö Erkki Lehtomäki kommentoi tilannetta Aamulehdessä, että “terveyspalveluja ei voi mitoittaa satunnaisten ruuhkien mukaan”. Kun lukee Aamulehden kommenttipalstaa, tilanteesta syytetään yleisesti lääkäreiden korkeata palkkatasoa ja toisekseen ihmisiä, jotka hakeutuvat ensiapuun joko turhaan tai joutuneet sinne omaa tyhmyyttään. Ongelmaa ei kuitenkaan kannata hakea ensisijaisesti yksittäisistä palkkaluokista tai ihmisten kipukynnyksestä tai tyhmien tapaturmaherkkyydestä. Mietitääs vähän. Kyseessä ei ole mikään “satunnainen ruuhka” vaan vuosikymmeniä jatkuneella tietoisella politiikalla luotu julkinen helvetti, joka osaltaan on säästötoimenpiteiden, käyttömaksujen nostamisen, yksityistämisen, keskittämisen ja kilpailuttamisen tulos. Tietenkin tämä helle on poikkeuksellinen ja silloin dokauskin on yhtä hässäkkää, mutta silti.

Tämänkaltaiset “satunnaiset ruuhkat” osoittavat suomalaisen “hyvinvointiyhteiskunnan” toimintakyvyn tai paremminkin sen kipupisteet. Yhä edelleen kuulee esimerkiksi kannanottoja tämän valtiomuodon puolesta sellaisilla perusteluilla kuin että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on paljon parempi kuin moni muu ja siksi säilyttämisen ja puolustamisen arvoinen. En kiistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tässä hyvinvointivaltiossa olisi kehitettävää, eikä se kehittäminen tapahdu ainoastaan saavutettujen etujen passiivisella puolustamisella ja jatkuvilla torjuntavoitoilla. Hyvinvointikeskustelun sokea piste tuntuukin olevan hyvinvointiyhteiskunnan toimintaedellytykset sinänsä.

Hyvinvointivaltio oli valmis (tai täydellisimmillään, mutta taloudellisesti myös äärimmäisen ylikuumentunut ja ylivelkaantunut) siinä 1980-luvun lopulla, josta lähtien sitä onkin sitten 1990-luvun laman taloudenhoidon myötä jouduttu systemaattisesti ajamaan alas. Kuitenkin tuntuu yhä edelleen elävän varsin yleisenä sellainen käsitys, että suomalainen terveydenhuolto olisi maailman parhaimmistoa. Kuitenkin jo WHO:n vuoden 1997 aineisto (World health report 2000 statistical annex) osoittaa, että Suomen terveydenhuoltojärjestelmä kokonaisuudessaan (huomioon ei varmaankaan olla otettu julkisen ja yksityisen eroa sekä sosiaalipolitiikkaa ja terveydenhoitoon liittyviä kustannuksia) löytyy jäsenmaiden kesken vasta sijalla 31 ja edelle menevät esimerkiksi Marokko (29), Saudi Arabia (26), Kolumbia (22), Islanti (15) ja Singapore (6).

Kun miettii tätä vasten Lipposen ja Vanhasen molempien hallitusten saavutuksia, kymmenessä vuodessa suomalainen terveydenhuolto ei ainakaan sen julkisella puolella ole mennyt kuin huonompaan suuntaan. Myöskään tilaaja-tuottaja-malli ei toimi ainakaan vielä kuin tilapäisesti; yksityinen puoli kerää usein kermat päältä ja vaikeat tapaukset palautetaan julkisen piiriin. Tämän lisäksi Suomi ei ole enää edes koulutuksen mallioppilasmaa, pisa-tutkimuksissa ei enää pärjätä, eikä Suomen puitteet dynaamisen osaamisympäristön tarjoajana ole liiemmin parantunut. Tämän lisäksi Nokian uudet älypuhelimet ja Kallasvuon medianhallinta yleensä näyttäisivät floppaavan, kun Steve Jobs ja Apple tekevät mitä tahtovat. Sanalla sanoen, Suomi ei ole enää kovinkaan kilpailukykyinen maa ja sen ainoa lohtu tuntuisikin kansainvälisesti olevan enää se, että se on Euroopan unionin ylivelkaantuneiden maiden vähiten ylivelkaantuneita (sic). Toinen valttikortti on tietenkin vielä lupautuminen maailman ensimmäiseksi ydinjätteen loppusijoitusmaaksi!

On sanomattakin selvää, että perinteinen käsitys Suomesta hyvinvointiyhteiskuntana on kilpailukyvyn kehittämisen kannalta ainoastaan hidaste, ei kilpailuetu. Eikä siinä vielä kaikki. Euroopan unionin ja sitä kohdanneen talouskriisin myötä yksittäisten (ja varsinkin pienten) valtioiden on entistä vaikeampi vaikuttaa esimerkiksi julkistaloutensa alati heikkenevään tilaan. Elämme monipuoluejärjestelmässä, jossa poliittisten sisältöjen painoarvoista päätetään demokraattisissa vaaleissa, jotka ovat puolueiden poliittiselle uskottavuudelle kaikki kaikessa. Näin ollen nykyinen Kiviniemen hallitus ei tule tekemään mitään merkittäviä uudistuksia myöskään julkisen terveydenhuollon alennustilan parantamiseksi, koska vaaleja ajatellen olisi hallituspuolueille itsemurha alkaa tehdä vielä entistäkin kovempia leikkauksia joiltain muilta sektoreilta terveydenhuollon parantamiseksi – niin ihmiskasvoista kuin se olisikin. Niinpä tämänkaltaiset leikkaukset on jätetty suosiolla seuraavan hallituksen ongelmaksi ja näitä elvytyksen ja kriisinhallinnan kannalta epämieluisia (mutta välttämättömiä) tekoja voidaan pahimmassa tapauksessa venyttää useiden vuosien ajan!

Toistaiseksi ainoa globaali ja yhtenäinen strategia kansalliseksi elvyttämiseksi onkin ollut entistä suurempi lainanotto kotitalouksien, yritysten ja valtioden tasolla. Porvarien strategia on yksinkertainen, mutta pomminvarma: kun epämieluisia päätöksiä venytetään ja näin ollen julkistalouden rappiota ainoastaan passiivisesti edistetään, minkä lisäksi valtion velkataakkaa tietoisesti kasvatetaan, seuraavalla hallituskaudella on joko entistä järkevämpää tai kenties välttämätöntä (perusteet riippuvat tulevan hallituskoalition koostumuksesta) siirtyä entistä merkittävämpiin säästötoimenpiteisiin, yksityistämiseen, keskittämiseen, kilpailuttamiseen, käyttömaksujen kohottamisiin jne. Tämä on uusliberalismin toimintastrategia Pohjoismaissa, jolla porvarit ovat ottamassa niskaperseotetta hyvinvointiyhteiskunnasta.

Posted in , , , | 4 Responses

Ydinvoima jeltsiniläisenä vastauksena Nokian syöksyyn ja asuntokuplaan

By antti on 30.6.2010

Samaan aikaan, kun Applen osake nousee 25 prosentin vuosivauhdilla, Nokia syöksyy ja lujaa. Nokia putosi tänään alimmilleen 11 vuoteen. Kun arvo ennen it-kuplaa oli yli 60 eurossa, tänään osakkeen arvo on 6,61 euroa. Viimeisen vuoden aikana osake on tullut alas 35,9 prosenttia ja viimeisen kolmen kuukauden aikana 41,2%. Nokia julkaisee osavuosikatsauksensa vasta 22. heinäkuuta ja siitä tulee erityisen mielenkiintoinen päivä. Tuo päivä on mielenkiintoinen myös esimerkiksi Helsingin pörssille, jossa Nokian osakkeiden markkina-arvon osuus koko pörssistä on melkein kuudennes.

Toisekseen Suomen asuntomarkkinat ovat kiehumispisteessä. Toistaiseksi kaikki on hyvin, mutta kun euribor-korko alkaa nousta, ihmisten lainojen maksukyky tulee automaattisesti laskemaan. Asiaa ei helpota myöskään se, että asuntolainan verovähennyksistä joudutaan luopumaan vähitellen. Tämä sattuu erityisesti niihin, joilla on paljon korkeakorkoista lainaa, sillä näissä tapauksissa verovähennys määräytyy korkeimmaksi. Kellojen pitäisi hälyttää viimeistään siinä vaiheessa, kun suomalaisetkin pankit ovat alkaneet mainostaa räätälöityjä asuntolainoja, joissa on korkokatto. Asuntojen hinnat ovat nousseet koko maassa viimeisen vuoden aikana 7,7 prosenttia ja pääkaupunkiseudulla vanhojen talojen kohdalla 15,7 prosenttia.

Koska muuhun Eurooppaan nähden Suomen asuntomarkkinoiden nousu on ollut epätavallisen korkeaa, on pääteltävissä, että Suomessa elvytys on pumpattu asuntomarkkinoille. Ongelma on siinä, että kun finanssikriisin ansiosta uusia rakennuksia, urakoita ja investointeja ei ole aloitettu elvytyksen massiivisuuteen nähden kestävällä tavalla. Kun toisaalta lainojen maksukyky tullee heikkenemään samalla kun asuntojen hinnannousu lakkaa, eikä rakennus ole lähtenyt nousuun, on mätäfinni valmis puhkeamaan. Yhdysvaltain asuntokuplalla on monia yhtäläisyyksiä Suomen vastaavan kanssa; holtiton alhaiseen korkoon perustuva lainananto, sekä luodun velan ja elvytyksen pelaaminen futuurimarkkinoille.

Jos esimerkiksi Krugmania on uskominen, talous ei tulekaan lähtemään reaalivetoiseen kasvuun vielä pitkään aikaan, koska valtiot ympäri maailman joutuvat vasta nyt aloittamaan todelliset budjettineuvottelut ja julkistalouden alasajon. Säästökuurien takia syöksyä ehkä onnistutaan hidastamaan, muttei kääntämään talouskasvua kestävälle pohjalle. Krugmanin mukaan maailmantaloutta (erityisesti Yhdysvaltoja ja Eurooppaa) uhkaakin ajautuminen pitkään lamavaiheeseen, jota voidaan verrata 1800-luvun lopun deflaatiokauteen ja 1930-luvun laman jälkeiseen massatyöttömyyteen.

Elvytysrahat täytyy siis jatkossakin pumpata finanssimarkkinoille, koska urakka kusee ja saha seisoo. Ydinvoima voitaneenkin nähdä jonkinlaisena jeltsiniläisenä plan b:nä (from outer space) Nokian syöksykierteeseen ja tulevaan asuntokuplaan, koska keinottelu raaka-aineilla ja energiakaupalla johdannaisten ja futuurien muodossa rehottaa edelleen ja on suhteellisen helppo tapa kotiuttaa massia. Tämänkaltainen keinottelu lienee myös varmempaa ja vakaampaa kuin esimerkiksi asuntomarkkinat, koska yksittäiset ja vähävaraiset kotitaloudet eivät ainakaan toistaiseksi keinottele merkittävästi raaka-aineilla ja energialla. Esimerkiksi eräs meklari oli pelaillut öljyfutuureilla kännissä ja vaikuttanut 520 miljoonan positiollaan keinotekoisesti Brent-öljyn hintaan.

Se on sitten toinen kysymys, että jos tälle “ilmastokaupan” ja ydinjätteellä keinottelun tielle lähdetään, tuleeko uusiutuvien energioiden käyttöön lainkaan tuottavia sijoituksia ja tuleeko sen myötä Suomeen uusia pysyviä työpaikkoja. Kun katsoi eilen eduskunnan yleiskeskustelua ydinvoimasta, Mauria kävi melkein sääliksi; mies on joutunut viimeiset puoli vuotta suoltamaan pelkkiä aivopieruja ja puhdasta paskaa liittyen ydinvoiman mahdollisuuksiin kansantalouden pelastajana.

YouTube Preview Image

Posted in | Leave a response

Kapitalismin paradokseja

By antti on 29.6.2010

Kapitalistisessa järjestelmässä on joitain tendenssinomaisia paradokseja, joita on vaikea käsittää saati hyväksyä.

Ensinnäkin markkinoiden lupaus valinnan vapaudesta. Saa valita vapaasti, mutta esimerkiksi mediassa markkinavälitteisyys on johtanut tasapaksuun paskaan niin televisiossa, radiossa kuin lehdistössäkin. Internet on positiivinen poikkeus, mutta keltainen lehdistö taitaa olla edelleen poliittisesti radikaaleinta journalismia. Missä on gonzo, törkymedia ja poliittinen tilanneanalyysi? Arto Salmisen paskateoria lienee osuvin kuvaus nykymeiningistä.

Sama pätee politiikassa: ajateltaessa ainoastaan mahdollista “keskivertoäänestäjää”, tullaan ajautuneeksi yhä lähemmäs toisia puolueita samalla kun toisaalla liu’utaan koko ajan selvemmin oikealle. Tämä tarkoittaa sitä, että vähitellen kaikki puolueet puhuvat keskeisistä poliittisista linjakysymyksistä niin ympäripyöreästi, että kuka tahansa sen voi hyväksyä tai ei ainakaan sitten voi kieltää sitä. Jungnerin valinta demarien puoluesihteeriksi nostaa varmasti demareiden profiilia ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, mutta en ole kuullut Jungnerin suusta yhtään sanaa liittyen politiikkaan. Hegemonisesti tämä kait ilmaistaisiin niin, että oikeisto pääsee koko ajan freimaamaan keskustelunasetteluja vasemmistoa paremmin, kun profiilin parantamiseksi joudutaan keskittymään yhä enemmän imago-kysymyksiin, ei asiasisältöihin. Vaalipoliittisesti on tietysti tärkeää tehdä homma mahdollisimman ammattimaisesti, mutta toisaalta tulisi kyseenalaistaa esimerkiksi itsestäänselvyyksinä pidetyt äänestäjien käsitykset hyvinvoinnista ja äänestysperusteista. Tilanne on siinä mielessä sivusta katsoen koominen, että demarit ovat linjanneet itsensä rakkauden puolueeksi ja vasemmisto rikkauden puolueeksi.

Kolmanneksi tulee mieleen demokratian taipumus korostaa keskeisten vaalien välisestä kierrosta riippuen mieluummin lyhyen kuin pitkän aikavälin politiikkaa. Tämä näkyy edellä kuvatun kaltaisessa vaalipolitiikassa, mutta on ylipäätään systeemin kokonaistasolla sen suurimpia ongelmia ja paradokseja. Tämä johtuu siitä, että vaaleissa saa helpommin ääniä lupaamalla äänestäjille jotain konkreettista ja mahdollisimman nopeasti. Koska lyhyen tähtäimen vaalipolitiikka korostuu, on täysin ymmärrettävää, että tuore Kiviniemen hallitus sälyttää kaikki leikkaukset ja talouskriisin varsinaiset seuraukset seuraavan hallituksen huoleksi. Koska Keskustan kannatus on laskemassa eikä Kokoomuskaan voi ratsastaa yhtä itsevarmasti muiden puolueiden perinteitä apinoimalla, ei olisi mitään järkeä laittaa leikkuria laulamaan. Päin vastoin on järkevämpää viivyttää tärkeitä päätöksiä ja pedata asetelma Kiviniemen hallituksen aikana sellaiseksi, että tulevat hallitukset tulevat olemaan sidottuja porvarihallituksen agendaan myös vaalien jälkeen, oli vaalitulos mikä hyvänsä.

Jotain tämmöistä taisi tapahtua myös Ahon hallituksen siirtäessä tiukoissa kysymyksissä vastuun Lipposen sateenkaarihallituksille. Tämä taitaa olla ollut myös useimmiten käytetty strategia valtioiden lopullisessa uusliberalisaatiossa. Eli siis vaikka mikään ei viittaa siihen, että talouskriisi olisi hellittämässä Euroopassa samalla kun asuntomarkkinat ylikuumenevat Suomessa, tiukkoja päätöksiä saatetaan lykätä useitakin vuosia ainoastaan toivoen, että tilanne pahenisi siihen mennessä mahdollisimman vähän.

Kysymys kuuluu, miks tää kapitalistinen talouskasvu tuntuu aina olevan yhtä hässäkkää?

watch?v=w94GQyLqfIM

Posted in , , | 1 Response

Kännykkäkuvia 2009-2010

By antti on 29.6.2010

Kännykkäkuvia viime vuodesta eteenpäin. Vaikka laatu on heikko ja zuumaus pienentää kuvan pinta-alaa, joissain otoksissa se toimii hyvänä tunnelmanvälittäjänä, vähän samalla tavalla kuin vanha ja kulunut vhs-raina. Seuraava kuvakooste matkan varrelta tulee sit varmaan vuoden päästä.

Posted in | Leave a response

Onko hyvinvointivaltioon varaa?

By antti on 10.6.2010

Uusliberalismin kriisistä, globalisaatiokriittisyydestä ja ympäristön pelastamisesta huolimatta ei puhuta paljoakaan kansainvälistymisen ja globalisaation poliittisista seurauksista, vaikka nykyinen talouskriisi ja siihen liittyvä elvytyspolitiikka käytännössä osoittavat, kuinka valtaa uudelleenjaetaan yhä pienempien piirien käsiin aivan nenämme edessä.

Kapitalismissa voitontavoittelu on päästrategia, jossa kriisien sattuessa järjestelmän itsensä pelastamisen kannalta esimerkiksi liikaväestö ja siihen liittyvät sosiaaliset ongelmat ovat toisarvoisia. Björn Wahlroosin viimeisimmät lausahdukset esimerkiksi kirkkoavusta ja ongelmaperheiden auttamisesta ilmentävät tämän. Sosiaaliset ongelmat ja hyvinvointivaltion kehittäminen ovat tällä hetkellä asioita, joihin Nallen ja muiden mukaan ei yksinkertaisesti ole varaa.

Väestönkasvu tukee osaltaan kapitalistista kasvua sekä auttaa hallitsemaan kriisien aikana kasvun hidastumista. Kapitalismin kannalta on ainoastaan toivottavaa, ettei varallisuutta jaeta tasan eikä edes, että kaikille riittäisi töitä: tasajako vain laiskistaisi ja täystyöllisyys nostaisi työväen neuvotteluvoimaa. 1900-luvun vauhdikkaiden talouskasvujenkaan aikana työttömyyttä ei saatu eikä haluttukaan saada kuriin. Väestönkasvusta seuraakin automaattisesti liikaväestö, josta pyritään ottamaan kaikki irti erityisesti laman sattuessa. Tästä ilmentää esimerkiksi se, miten maahanmuuttoon on alettu suhtautua enenevässä määrin hyötykysymyksenä vertailemalla mediassa eri maahanmuuttajaryhmien panos-tuotos-suhteita.

Sosiaaliset ongelmat ovat talouskasvuun liittyvän peruslogiikan kannalta negatiivisia lieveilmiöitä, jotka porvarien mukaan ratkaistaan jos jaksetaan jos muistetaan jos viittitään jos ehditään sit kato nousukaudella. Tämän hahmottaa, kun katsoo ympärilleen: kuntataloutta ajetaan hätäpäissään alas, peruspalveluita ja ympäristöä yksityistetään miten sattuu ja julkishankkeita kilpailutetaan miten sattuu samalla kun valtion päämiehet ja pari hassua pankkiiria ja lobbaria sopivat keskenään 110 miljardin Kreikka-avusta, 750 miljardin vakautusmekanismista, 750 miljardin roskapankin perustamisesta jne.

Hyvinkään usein keskustelu hyvinvointivaltiosta ei ota tätä aspektia huomioon ja siksi se on kyvytön näkemään esimerkiksi maahanmuuton ongelmien, prekariaatin kasvun, palkkatyön heikentämisen, julkistalouden alasajon ja kotimaisen teollisuuden ulkoistamisen välistä yhteyttä. Näihin kaikkiin osaongelmiin pyritään löytämään yksilöllinen ratkaisu niitä ajavien ryhmien kapeista intresseistä käsin sen sijaan että ongelmat nähtäisiin samaan jatkumoon liittyvinä perusongelmina. Näin esimerkiksi viimeaikainen aktiivinen lakkoilu on voitu esittää mediassa työntekijöiden keskinäisenä kilpailuna sen sijaan, että lakkojen kokonaistappiot yhteenlaskemalla oltaisiin osoitettu työväen yhtenäinen lakkovoima.

Toisekseen keskustelu hyvinvointivaltiosta ei useinkaan ota huomioon globalisaation ja talouskriisin kansainvälisiä poliittisia seurauksia. Suomen liityttyä EU:hun sen kansainvälinen suvereenisuus on ainoastaan pienentynyt, mikä ei liene kenellekään yllätys. Vaikka Suomen valta ei ole missään määrin lisääntynyt, valta on kuitenkin maan sisäisesti samalla keskittynyt entistä enemmän virkamiehille sekä aivan erityisesti hallitukselle. EU:n liittymisestä saakka jatkunut presidentin ja pääministerin välinen riitely EU-huippukokousten penkkijaoista osoittaa, miten valta lipuu valtion päämiehille. Koska EU on valtioiden liitto eikä liittovaltio, käytännössä merkittävimpiä ovat tärkeimpien valtiomiesten väliset kokoukset, vaikka niissä ei kyetäkään tekemään merkittävällä tavalla sitovia päätöksiä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, ettei edes Suomen eduskunta käytännössä tiedä kovinkaan hyvin, mitä EU:ssa tapahtuu tai on suunnitteilla.

Ulkopoliittisesti valta on siis uusliberalismin kriisistä huolimatta valumassa valtioiden päämiehille, keskeisimmissä ministeriöissä oleville virkamiehille, keskuspankkien johtajille ja pääoman lobbareille, mitä tulee esimerkiksi Euroopan vakautusmekanismiin tai Amerikan roskapankin perustamiseen. Vaikka on vainoharhaista väittää, että nämä yhdet ja samat porvarit olisivat varastamassa kaikkea olemassa olevaa valtaa, he käyttävät nyt parasta aikaa kriisin aikana ja sen turvin sellaista valtaa, joka tulee vaikuttamaan hyvinvointivaltion ja kaikkien muidenkin valtioiden talouspolitiikkaan seuraavien vuosikymmenten ajan.

Talouskriisissä kapitalismi tulee rajoilleen, mutta kriisi tarjoaa samalla kapitalisteille loputtomasti mahdollisuuksia tehostaa ja uudelleenjärjestää tuotantoa, polkea palkkoja, lisätä deregulaatiota markkinoiden osalta, lisätä kontrollia tuotannon osalta jne. Kriisin aikana porvarihallitus voi esittää välttämättömänä – kaikkien väistämättömänä yhteisenä etuna – velanottoa, julkistalouden alasajoa, yksityistämistä, ydinvoimaa, verojen nostamista jne. Periaatteessa talouskriisi onkin Vanhasen kakkoselle (sillä edellytyksellä, ettei tilanne kehity Kreikan kaltaiseksi) taivaanlahja ja lisäponsi jo toteuttamansa talouspolitiikan läpiajoon ja myös tulevien hallitusten sitouttamiseksi porvarihallituksen aloittamaan elvytyspolitiikkaan.

Talouskriisi on pakottanut valtiot ylivelkaantumaan epäkestävästi, minkä seurauksena joudutaan myös ihan oikeasti koville budjettikuureille. Tämän valossa voidaan myös ihan oikeasti sanoa, ettei rahaa enää ole sosiaaliturvan ja hyvinvointivaltion kehittämiseen. Kriisinhallintaa on tehty Euroopan unionissa kansallisesti ja kansainvälisesti unionin lähtökohtainen tavoite mielessä: pääomien, tavaroiden ja työvoiman mahdollisimman vapaan liikkuvuuden takaaminen. Nykyinen kriisinhallinta ei toistaiseksi viittaa yhdelläkään sanalla, eleellä saati teolla siihen, että mahdollisimman vapaaseen markkinatalouteen liittyvät sosiaaliset ongelmat tultaisiin ratkaisemaan tai että hyvinvointivaltioon ylipäätään olisi ollut enää pitkään aikaan varaa.

Ongelma ei ole siinä, etteikö rahaa olisi (tai etteikö sitä voitaisi aina yhteispäätöksellä painaa lisää) vaan siinä, että porvarit onnistuvat koko ajan törkeämmin sanomaan, ettei rahaa riitä köyhille tai oikeastaan mihinkään, joka ei ulkoisesti näytä kannattavalta sijoitukselta. Varaa sosiaaliturvan kehittämiseen ja tulonjaon tasaamiseen ei todellakaan ole niin kauan kuin Wahlroos, kokoomus ja EK saavat määrittää, mihin rahaa ollaan käyttämässä. Kuitenkin kriisi osoittaa, etteivät porvaritkaan tiedä, mitä todella tulee tapahtumaan. Vaikka Björn Wahlroos voi vielä esiintyä itsevarmana ja päästellä koko ajan törkeämpiä lausuntoja ja vaikka valtioiden väliset löyhät elvytys- ja avunantosopimukset on tehty lähtökohtaisesti samat wahlroosilaiset perusperiaatteet mielessä, valtioiden kansalliset elvytysratkaisut poikkeavat suuresti toisistaan.

Tästä johtuen elvytyspolitiikka tulee jatkossakin olemaan Euroopan tasolla epämääräistä, koordinoimatonta, lyhytnäköistä, kilpailuhenkistä ja markkinaorienteista sekä hätäisiin johtopäätöksiin, virhepäätelmiin, lehmänkauppoihin ja silkkaan kansan kusettamiseen perustuvaa. Porvari ei tosiaankaan nuku hyvin, kun sen pitää koko yö keräillä, miten se jaksais huomennakin unohtaa kurjat jutut ja kävellä itsevarmana selkä suorassa, paistatella perheonnessa ja menestyksessä ja toistella itsepintaisesti, että kyllä se paska siitä kullaksi muuttuu, jos jaksaa vaan tosi kovasti yrittää.

Tällä hetkellä politiikkaa tehdään niin kuin meillä ei olisi varaa. Kysymys siitä, mihin meillä on ja mihin meillä ei ole varaa, ei kuitenkaan ole mikään olemuksellinen elinkeinoelämän ratkaisema totuus vaan poliittisten kamppailujen tulos.

Posted in , , | 5 Responses

Pankkien pelastaminen ja valtioliitto

By antti on 11.5.2010

Julkaisin osia tästä blogauksesta pari päivää sitten osana pitempää Karl Polanyitä käsittelevää tekstiä. Koska Polanyi ei enää kiinnosta ketään, julkaisen tekstin Kreikka-osion hieman lyhenneltynä, editoituna ja päivitettynä EU:n uuden vakautusmekanismin julkistamisen jälkeen.

Keynesiläisyys toimi toisen maailmansodan jälkeen siksi, että laajamittainen infrastruktuurin tuho ja jälleenrakennus mahdollistivat talouskasvun valtion ottaman velkarahan turvin. Jälleenrakennuksen edetessä keynesiläisyydessä velkaan perustunut kasvu alkoi tökkiä kunnolla ensimmäisestä öljykriisistä lähtien, minkä seurauksena oli mm. irtaannuttava kultakannasta, sidottava maailmanvaluutta dollariin, finansialisoitava merkittävä osa pääoman liikkeistä, tehtävä maailmanlaajuisia tuotannollisia uudelleenjärjestelyjä, otettava Kiina kapitalismin piiriin jne. Keynesiläisyydessä velkavetoinen tuotanto ja pörssikeinottelu vielä tukivat kasvua, mutta uusliberalismiin tultaessa velkaa joudutaankin ottamaan kaiken aikaa muiden velkojen maksamiseen tai talouskuplien paketoimiseen.

EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen (VKS) mukaan EMU-maiden budjettialijäämä ei saa kasvaa yli 3 prosenttiin bruttokansantuotteesta, eikä velka saa nousta yli 60 prosenttiin bkt:sta. Ongelma on siinä, ettei Euroopan unioni ole liittovaltio vaan valtioiden liitto, joten se ei kykene hallitsemaan valtioiden välistä rahaliittoa edes keynesiläisessä mielessä. Tämä näkyy siinä, että sanktioiden sijaan EU eli sen jäsenmaat joutuvat antamaan Kreikalle ja pian myös monille muille valtioille lisää velkaa.

Lehman Brothersin kaaduttua markkinoille pumpattu kupla päätettiin paikata uudella velkarahalla ja myös EU varautuu Kreikan lisäksi uusiin pelastusoperaatioihin erityisellä “vakauttamismekanismilla”. Kreikan kriisi on levinnyt ainakin Espanjaan ja Portugaliin. Vielä viime viikon lopulla spekuloitiin jopa koko euron romahtamisesta, mutta EU:n maanantaiaamuna lanseeraama 750 miljardin euron vakautusjärjestelmä potkaisi kurssit nopeasti nousuun. Tukipaketti koostuu kolmesta osasta: 1) jäsenmaat lainaavat 60 miljardia lisää EU:n hätäharastoon, 2) jäsenmaat sitoutuvat antamaan lainatakauksia yhteensä 440 miljardin edestä, minkä lisäksi 3) IMF on luvannut  avustaa 250 miljardilla eurolla. Summa summarum: lisää velkaa ja ihan vitusti lisää keinottelua! Tattadadaa – se on alkanut taas!

Käytännössä EU yrittää luoda mekanismia, jolla valmistaudutaan uuteen koko euroaluetta koskevaan kriisiin. José Manuel Barroson mukaan euroa on suojeltava kaikin keinoin, oikeutus on haettu Euroopan perussopimuksen Eurooppaa uhkaavasta luonnonkatastrofista. Euron ja EU:n pelastaminen halutaan nähdä tietenkin kaikkien yhteisenä etuna, vaikka siitä hyötyvät erityisesti pääoman omistajat. Tämä siksi, että lopulta on kyse pankkijärjestelmän ja pääomaa omistavan ja sitä hallitsevan luokan omistusoikeuksista. Jos rahoitusjärjestelmän vain annettaisiin romahtaa, sen seuraukset tuntuisivat varmasti jokaisessa, mutta se tarkoittaisi myös veronmaksajien rahansiirtojen loppumista pankkijärjestelmälle, joka tuntuisi kaiken lisäksi olevan yhä tiheämpään kriisissä.

On todennäköistä, että EU-maiden keskisellä vakauttamismekanismilla pyritään kehittämään EU-maiden välille entistä lujempaa yhteyttä ja kontrollia, joka voi viitata kehitykseen kohti liittovaltiota. Markkinoiden kontrolloimiseksi (eli käytännössä sopimukseksi siitä, että velkaa otetaan jatkossakin lisää epävakauksien hallitsemiseksi) EU:ssa pyritään valtioiden kahdenkeskisistä velkavipeistä koko rahaliittoa koskevaan avustamislupaukseen. Erityisesti EU-maiden budjettien yhtenäistämiset viittaavat liittovaltiokehitykseen. Käytännössä yksittäisten valtioiden kansallinen päätösvalta kutistuu, sillä vakautusjärjestelmää varten perustetaan erillinen erityisrahastoyhtiö, jota EU-komissio hallinnoi. Tämä tarkoittaa, että Euroopan komissio lainaa valuuttamarkkinoilta ja takaajina toimivat jäsenvaltiot eli veronmaksajat.

* * *

Ensimmäiseksi: Kreikan tukipaketissa ja EU:n vakautusmekanismissa ei ole kyse Kreikan valtion tai talouden pelastamisesta vaan Kreikalle hövelisti lainanneiden pankkien pelastamisesta, ts. pankkikriisiltä suojautumisesta. Siten kaikenlaiset puheet - “että me suomalaiset lainataan Kreikalle, koska Kreikka on hyvä, mutta huolimaton ystävä, jolla on nyt vähän vaikeampaa, koska tämä kreikkalainen ystävä on lainaillut rahaa huolimattomasti, tehnyt vähemmän töitä, nostannut aiheettomasti palkkaansa ja ollut muutenkin vähemmän tai enemmän kännissä oliivitarhassa” – on heti kättelyssä tulkittava löysäksi populismiksi eli populistisesti ilmaistuna hevonpaskaksi. Kreikan höllä lainanotto on hyödyttänyt ainoastaan pientä eliittiä. Tukipakettia perustellaan syyllistämällä Kreikkaa, vaikka kriisin rakenteellinen syy ei piile nationalismissa tai kulttuurisissa erikoispiirteissä.

Toiseksi: Jyrki Kataisen voitonriemuiset puheet “kansanvallan voitosta markkinavoimista” on niin ikään sitä itseään, mitä Vanhasen kakkosesta jatkuvasti tulee. Ensinnäkään vakautusjärjestelmästä ei päättänyt kansa vaan pieni eliitti valtionmiehiä. Kaiken lisäksi nuo valtiomiehet antoivat 750 miljardia kansan omaisuutta markkinavoimien käytettäväksi nopealla aikataululla vailla kansan mielipidettä. Toisekseen kansallisen protektionismin sijaan ratkaisuna talouskriiseihin on entistä suurempi kansainvälisyys, tuoreimpana esimerkkinä EU-maiden keskinen avunantosopimus. Ongelmana on, että kansallisvaltiot sidotaan veloin ja joukkovelkakirjalainoin entistä tiukemmin euroon, jolloin ne menettävät rahaliitolle entisestään kykyä tehdä kansallista interventiopolitiikkaa hallitakseen markkinoita samalla kun EU on valtioiden liittona kyvytön hallitsemaan omaa rahaliittoaan. Kansanvallan kannalta ollaan ennemminkin loss-loss-tilanteessa kuin markkinavoimien voitossa.

Kolmanneksi: Matti Vanhanen ei osannut vastata suoraan, sisältääkö tämä mekanismi pelkän rahan pumppaamisen lisäksi esimerkiksi pankkien sanktioimista hövelistä lainanannosta ja luotonluonnista. Mikäli valtio joutuu turvautumaan vakautusmekanismiin, avustukseen sisältyy tiukkoja ehtoja, jotka kaikki jo tietävät: julkistalouden leikkauksia, tuottavuuden kasvua, alijäämän saamista kuriin, työurien pidentämistä, verojen nostoa, vyön kiristämistä jne. On vaikea kuvitella, että Euroopan vakautusmekanismi esimerkiksi määräisi, että pankinjohtajat, valtiovarainministerit, keskuspankkien johtajat ja muut keskeisesti pääoman liikkeisiin vaikuttavat tahot joutuisivat henkilökohtaisesti vastaamaan aiheuttamistaan kriiseistä. Vaikka on kohtuutonta väittää, että nämä henkilöt voisivat henkilökohtaisesti vastata esimerkiksi aiheuttamistaan Kreikan ja koko euroalueen kriiseistä, tämänkaltaiset järjestelyt hillitsisivät varmasti toimimaan hieman maltillisemmin rahan painamisessa, velan myöntämisessä ja spekulatiivien kauppaamisessa. Nykyinen systeemi palkitsee riskinoton, uudenlainen järjestelmä pakottaisi pelaamaan varman päälle, kun toimijat vastaisivat henkilökohtaisella omaisuudellaan toimistaan.

750 miljardin apupaketti rauhoittaa markkinat vain hetkeksi. Koska valtioiden ulkoisesta velasta menee kaiken aikaa enemmän finansialisaation jälkien paikkailuun “luottamuksen” palauttamiseksi systeemiin, finansialisaatiosta saatavat voitot käyvät siten kaiken aikaa kalliimmiksi ja rahaa tuottavaan toimintaan jää velkarahastakin entistä vähemmän. Lehman Brothersin romahtaessa “luottoa” markkinoihin mitattiin yksittäisen investointipankin tasolla, Kreikan poksautettua Euroopan velkakuplan luottamusta mitataan länsi-eurooppalaisten pankkien tasolla. Ero finanssikriisiin on siinä, että nykyisen kriisin myötä uskottavuutta mitataan koko euroalueen ja Euroopan unionin tasolla. Koska uskottavuutta on pyritty ja pyritään molemmissa tapauksissa palauttamaan pumppaamalla ainoastaan lisää rahaa markkinoille, epävakaudet markkinoilla jatkuvat ja kriisit syvenevät.

Posted in , | 5 Responses

Kreikan auttamisesta

By antti on 4.5.2010

Tarvetta Kreikan huikealle 120 miljardin tukipaketille on perusteltu mm. sillä, että Kreikka on elänyt yli varojensa, Kreikka on antanut aiheettomia palkankorotuksia ja kaiken hyvän päälle vielä peitellyt ylivelkaantumisensa jälkiä systemaattisesti. Näiden syyllistävien perusteiden lisäksi on tietysti se näiden “auttajamaiden” kannalta kiusallinen puoli, että Kreikkaa ei voida EU:n perussopimuksen mukaan potkia ulos EMU:sta. Rahaliiton jäsenyys on uskottavuuden nimissä ikuinen ja muilla EMU-mailla on siten perusteltu velvollisuus pitää huoli siitä, ettei Kreikan tilanne pääse etenemään pankkikriisiksi, mikä väistämättä leviäisi muihin euromaihin dominoefektin lailla.

Kun miettii ylivelkaantumista niin eivätkö myös “ei niin ylivelkaantuneet” valtiot ylivelkaannu auttaessaan muita ylivelkaisia maita? Lukiessani Andrew Klimanin artikkelia pääoman tuhoutumisesta vastaan tuli ajatus, jota en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi: keynesiläisyyttä ja uusliberalismia yhdistää valtiovetoinen velkaantuminen. Keynesiläisyydessä velkaa otettiin julkisten investointien toteuttamiseksi ja 1930-luvun lamasta ja toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta nousemiseksi, kun taas uusliberalismissa velkaa alettiin ottaa tuotannon laajentamiseksi 1970-luvulta alkaneen toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen hiivuttua. Velkaraha toimii hyvin talouskasvun vipuvartena, mutta pumppaa jatkuvasti myös eri puolille maailmaa talouskuplia. Tämän vuoksi myös buumia seuraa aina myös romahdus, kuten tulee pian käymään Suomen asuntomarkkinoillakin.

Nyt ollaan tulossa kuitenkin siihen pisteeseen, että tuotannon kehittämisen sijaan velkaa joudutaankin ottamaan kaiken aikaa enemmän ja enemmän muiden ylivelkaantuneiden maiden auttamiseen eli markkinoiden uskottavuuden palauttamiseen. Homma toimi Lehman Brothersin kohdalla niin ja tulee toimimaan Kreikankin kohdalla niin, että ylivelkaantumisesta aiheutunut kupla hoidetaan ottamalla entistä enemmän velkaa – vähän samaan tapaan kuin laiminlöisit luottokorttimaksusi, ottaisit toisen luottokortin maksaaksesi edellisen rästit, ottaisit kolmannen maksamaan toisen rästit jne. Yksittäisen henkilön sijaan nyt kuitenkin mitataan luottoa kapitalistiseen järjestelmään jo valtion tai jopa EMU:n tasolla. Velan määrä kasvaa ja samalla entistä suurempi velan määrä pumppaa systeemiin entistä suurempaa kriisiä, mikä tarkoittaa sitä, että “ei niin ylivelkaantuneiden maidenkin” velan määrä kasvaa koko ajan suhteessa näiden bruttokansantuotteisiin. Oli tämä järkevää tai ei, niin on vain tehtävä, koska auttamatta jättämisen seuraukset olisivat vieläkin traagisemmat. On kuvaavaa, miten realistisesti Järki Käteinenkin kommentoi Kreikan avustamista tämän päivän lehdistötilaisuudessa: se on laina tai lama.

On mielenkiintoista nähdä kuinka pitkälle tämä kehitys voi jatkua. Toisin kuin yksittäisen luottokortinomistajan, valtioiden ei ole tarkoituskaan maksaa velkojaan täysimääräisesti takaisin vaan ainoastaan pitää huolta lainojen lyhennyksistä eli varmistaa, että lainaa saa myös jatkossa. Vanhanen ehtikin jo mainostaa, että Kreikalle kannattaa lainata, koska laina saadaan takaisin hyvällä korolla. Velkojen takaisinmaksu alkaa kuulemma jo kolmen vuoden päästä. En halua olla skeptinen, mutta millä helvetin kikkakuuskolmosella valtio, joka on konkurssin partaalla, jolle joudutaan antamaan 120 miljardin avustuspaketti ja joka ei edes Kreikan tilanteen huomioon ottaen ole monien spekulanttien mukaan edes riittävä summa, voi kyetä alkaa maksamaan takaisin tuota 120 miljardin euron velkaa?

No tietenkin vyötä kiristämällä, palkkoja laskemalla, eläkeikää nostamalla, julkistalouden alasajamalla, kaikki mahdolliset palkan kompensaatiot hävittämällä, veroja nostamalla, kansallisen infran ja valtion yritysten omistukset pilkkahintaan lainaajamaille myymällä, esimerkiksi. Kyseessä on IMF:n vanha ja hyväksi havaittu taktiikka, jossa valtion annetaan täysin tietoisesti ajautua ensin konkurssin partaalle, jonka jälkeen voidaan antaa lainaa minkälaisilla ehdoilla hyvänsä. Kreikka on malliesimerkki, miten valtioon voidaan suhteellisen verettömästi tulevien vuosien aikana runnoa täydellinen rakenneuudistus ulkomaisten lainaajien ja sijoittajien ehdoilla. Enkä usko, että nykyisellä porvarihallituksella on mitään poliittisia, taloudellisia tai moraalisia ongelmia tämänkaltaisen kehityksen edistämiseksi palttiarallaa puoltoista miljardia tosta vaan vippaamalla. Että se siitä auttamisesta. Ellei sitten tosiaan tuo tukipaketti osoittaudu lähtöjään riittämättömäksi tai että Kreikan kansa aloittaa väkivaltaiset mellakat ja loputtoman lakon…

Posted in , | 5 Responses

Eyjafjallajökullin loputon valtakunnanmulkkaus

By antti on 20.4.2010

Eyjafjallajökull on seisottanut suurta osaa Euroopan lentoliikenteestä kohta vajaan viikon. Ei ainoastaan turistit ja valtiomiehet vaan nyt myös tuoretuotteiden myyjät ovat helisemispisteessä. Islantilaisten kalat jäävät satamiin mätänemään ja Eurooppaan suunnatut kenialaiset kukkasadot on jouduttu tuhoamaan. Näin kapitalismi toimii. Koska tuotteita ei saada tietyille markkinoille, ne enemmin tuhotaan kuin myydään saati jaetaan normaalia halvemmalla hinnalla eteenpäin. Tämä selittää myös sen, miksi dyykkaaminen pyritään tekemään vaikeaksi. Kapitalismissa omistusoikeus pyritään säilyttämään silloinkin, kun tuote on heitetty jo pois.

Ruokakriisi ei johdu ruoan vähyydestä vaan sen kuljettamiseen ja rahtaamiseen liittyvästä politiikasta. Näin ollen voidaan todeta, että tuotteilla on kapitalismissa olemassa jokin abstrakti arvo, jonka alle varta vasten valmistettua tuotetta ei voida laskea markkinoille. Tämä arvo ei välttämättä ole matemaattisesti yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti mitattavissa, mutta sen voidaan ajatella intuitiivisesti olevan olemassa suhteessa kapitalistien toimintaan ja tekemiin päätöksiin markkinoilla. Sääli niille, jotka näkevät nälkää, mutta näillä mennään.

Jos minulta kysytään niin Eyjafjallajökull voisi kaikessa viisaudessaan jatkaa tekemäänsä päätöstä laittaa koko Euroopan ilmatila ihan vitun sekaisin tupruttelemalla tästä putkeen tuhkaa vielä vähintään seuraavat kaksi vuotta. Se pakottaisi esimerkiksi Euroopan valtiomiehet ja turistit kulkemaan julkisilla ympäri Manner-Eurooppaa. Koska junilla on helvetin tylsää ja hidasta kulkea, esimerkiksi yritysneuvotteluissa olisi lentojen sijaan järkevää alkaa suosia ja kehittää videoneuvottelumahdollisuuksia, koska sillä saataisiin helppoja ja suuria säästöjä aikaan. Miettiiköhän Jyrki Katainen tätä, kun palailee Madridista Suomeen henkilöautolla? Näin myös tuhottaisiin ympäristöä ylipäätään vähemmän.

Onhan se toisaalta ikävä, ettei näe Hillary Clintonia Stokkalla, mutta jostain on luovuttava. On ikävää ylipäätään, että jostain on luovuttava. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan Suomen luonnonvarojen kulutuksen tulisi laskea kymmenekseen nykyisestä. Vaikka Eyjafjallajökullin tupruttelulla on selkeät reaalitaloudelliset ja materiaaliset seurauksensa, se auttaa kaikessa komeudessaan ymmärtämään, että lentoliikenteen volyymi ei ole millään mittarilla mitattuna kestävällä tasolla ja monessa kohtaa voitaisiin säästää teknologiaa hyödyntämällä ja osaamista kehittämällä.

Eyjafjallajökull eroaa Suomen ja varmaan koko muunkin Euroopan poliittisesta liikekentästä siinä, että se vain päätti juuri nyt tällä nimenomaisella hetkellä laittaa koko Euroopan ihan vitun sekaisin vähintään viikon ajaksi. Sen poliittinen merkitys tulee olemaan valtaisa, vaikkei sen vaikutuksia välttämättä omassa arjessaan juuri tulekaan huomaamaan.

Posted in | 1 Response

Next »