I Keskiluokkaistuminen

Karl Marxin mukaan yhteiskuntaa pitää pystyssä työ. Työläiset myyvät aikaansa kapitalistille, joka myy edelleen työläisten tuottamat tuotteet. Koska pääomalla ei ole kotimaata, työläisten tulisi liittyä yhteen muodostamalla oma ylikansallinen työväenluokkansa. Muutama kymmenen vuotta Marxin kuoleman jälkeen tuli ensimmäinen maailmansota ja siinä sekamelskassa kuoli vähintään 10 miljoonaa ihmistä. Nuo ihmiset olivat enimmäkseen jonkin maan työläisiä, jotka toisen maan työläiset olivat tappaneet. Josef Stalin murskasi viimeiset unelmat ylikansallisesta työväenliikkeestä tavoittelemalla sosialismia ainoastaan Neuvostoliiton sisällä. Luokkataistelun idea eli kuitenkin kansallisvaltioiden sisällä vielä 1900-luvun lopulle saakka.

Vaikka kommunististen liikkeiden ensimmäisissä periaateohjelmissa listattiin kutakuinkin kaikki hyvinvointivaltion oikeudet ja materiaaliset tulonsiirrot, luokkaristiriidat ovat jääneet taka-alalle 2000-luvun alussa. Hyvinvointivaltio on kehittyessään tasoittanut paitsi sosiaalisia ja taloudellisia ristiriitoja, myös tiivistänyt puoluekenttää. Pääoma on työväen luokkaintressejä paremmin nähnyt hyvinvointivaltion toteuttamisen tuolle puolen, mistä johtuen minkäänlaiseen vastakkainasetteluun ei enää edes uskalleta ryhtyä. Vasemmisto on ottanut agendakseen ainoastaan jo saavutettujen etujen puolustamisen. Nykypolitiikka lähteekin siitä, että yhteiskunnallista hyvinvointia ja sen kehitystä pitävät yllä kilpailu ja voiton maksimointi eli viime kädessä raha. Kärjistäen voidaan sanoa, että eduskunnassa ei enää kiistellä siitä, miten kakku valmistetaan vaan siitä, miten se jaetaan.

Raha ei kuitenkaan pitäisi mitään pystyssä, ellei ihmisten himo kaikkeen kiiltävään olisi niin valtavan suuri. Ihmiset tekevät töitä, koska he haluavat asettua paikoilleen, perustaa perheen, hankkia lapsia, ostaa omakotitalon, hankkia auton, omistaa kesämökin, säästää hieman osakesalkkuun jne. Hyvinvointivaltio on kehittyessään johtanut väestön keskiluokkaistumiseen, jonka johdosta yhteiskunnallisen työnjaon mukaan määräytyviä yhteiskuntaluokkia on vaikea nähdä ja hahmottaa. Nykyään duunaritkin voivat jopa ajella city-maastureilla ja nauttia koreasta elämästä, joka aikaisemmin oli paitsi laadullisesti huomattavasti heikompaa, myös vain harvojen etuoikeus. Hyvinvoinnin lisääntyessä kotirintamalla pahoinvointi työpaikoilla on kasvanut.

Viimeistään 1990-luvun lamasta lähtien suomalaisen työelämän julkinen kuva on ollut kielteinen. Massatyöttömyyden väistyttyäkin jäljellä ovat olleet tai sen tilalle tulleet stressi, työpaine ja -uupumus, kiire, henkinen kuormitus, loppuunpalaminen, työstäpako, varhaiseläkkeet, halu hypätä oravanpyörästä, jaksamisongelmat, masennus, työpahoinvointi, epävarmuus, alituinen muutos, epätyypilliset työsuhteet, pätkätyöt, työaikojen venyminen, palkattomat ylityöt, perheiden pahoinvointi, työn mielekkyyden katoaminen, työyhteisöjen ristiriidat, kiusaaminen, ikäsyrjintä, huono ja epäoikeudenmukainen johtaminen, sukupuolinen eriarvoisuus, seksuaalinen häirintä, epäoikeudenmukaisuus, globalisaatio, irtisanomiset, Kiina-ilmiö, prekarisoituminen.¹

Yhteiskuntaluokkia on vaikea nähdä, mistä johtuen luokkaintressejä on vaikea hahmottaa, mistä johtuen niiden taakse organisoituvaa kollektiivista joukkovoimaa ei yksinkertaisesti ole. Työntekijöiden ja työnantajien välinen vastakkainasettelun aika on ohi: sen sijaan, että työntekijät olisivat kollektiivisesti ajamassa yhteisiä etujaan työnantajaansa vastaan, he ovat työpaikoilla kaikki kaikkia vastaan. Aggressiot ovat työntekijöiden välisiä ja lakkoon voi mennä ainoastaan ruumis. Postmoderni aika on täynnä paitsi monenlaisia mahdollisuuksia, myös valtavia paradokseja ja ristiriitoja. Ihmisten julistetaan olevan vapaita valitsemaan, mutta valinnanvaikeutta lisäävät ristiriitaiset mahdollisuudet ja pakotteet:

Meiltä edellytetään sitoutumista ja joustamista, elämisen ulkoisten ehtojen sisäistämistä ja jatkuvaa itsearviointia toisten toimijoiden näkökulmista, pitkäjänteistä suunnitelmallisuutta ja yllätyksellistä innovatiivisuutta, joukkuepeliä ja yksilösuorituksia, lämmintä yhteisöllisyyttä ja kylmää markkinakilpailua.²

II Individualismin spesialisoituminen

Individualismissa on hyviä puolia, kuten se, että olet vapaa kuuntelemaan halujasi ja tekemään suurin piirtein mitä ikinä tahdot, kunhan siitä ei koidu mainittavaa vahinkoa muille. Ihmisten tasa-arvo, ilmaisunvapaus sekä elämästä luovasti nauttiminen ovat niin ikään individualismin hyviä puolia. Nauttiminen ja luovana oleminen eivät kapitalistisessa järjestelmässä kuitenkaan ole oikeuksia vaan käskyjä. Kulutuksen puolella nauttiminen on vaatimus ja kaikenlainen itsensä rajoittaminen heikkous. Nautinnon maksimoimiseksi vaaditaan tuotannon puolella parhaiden kykyjen kehittämistä, luovuutta ja innovatiivisuutta. Kolikon kääntöpuolena individualismissa onkin, että yksilö on velvoitettu voimaan hyvin eli menestymään. Epäonnistuessasi hyvinvoinnin maksimoinnissa syy on henkilökohtainen ja uhrista tulee helposti syytetty. Yksilö on vastuussa sekä materiaalisesta että henkisestä hyvinvoinnistaan, minkä takaamiseen on keksitty kätevä kikka:

Vapautta ei yhdistetä enää oikeuksiin vaan tietoisuuteen. Marxin mukaan työläisen tietoisuus oli saatava vastaamaan hänen todellista tilannettaan, mutta 1960-luvulla alettiin ajatella, että tietoisuus itsessään onkin todellinen tilanteeni: minun yhteiskunnallinen tilanteeni on yhtä kuin tietoisuuteni tila. Toisin sanoen jos vain kuvittelen olevani vapaa, olen sitä todella – riippumatta siitä olenko orja, vanki tai pätkätyöläinen.³

Individualismissa on tärkeämpää kokea olevansa vapaa kuin pyrkiä vapautumaan. Kielellisen käänteen myötä myös akateemisessa maailmassa on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota ihmisen kokemukseen maailmasta sen sijaan, että pyrittäisiin jäljittämään sitä, minkä yhteiskunnallisen todellisuuden alaisena hänen kokemuksensa syntyvät. Yhteiskunta ei enää ole tiedollisesti hallittava kokonaisuus vaan yhteiskunnallinen varmuus muodostuu erilaisten osatietojen ja monimutkaisten osakokonaisuuksien summana. Tutkielmien otsikot vaativat yhä pitempiä alaotsikoita selvittämään tutkimuksen todellisia päämääriä: tiedämme varmasti yhä enemmän yhä merkityksettömämmistä asioista.

Yhteiskuntaluokkien häviäminen ja keskiluokkaistuminen ovat tarjonneet loputtomasti mahdollisuuksia pilkkoa yhteiskunnallista todellisuutta kokemuksillisiin ja kulttuurisiin kokonaisuuksiin esimerkiksi iän, koulutuksen, sukupuolen, sukupolven, asuinpaikan, tunteiden, uskonnon jne. tekijöiden mukaan. Rakenteista ollaan siirrytty toimijuuden aikakauteen. Jos postmodernissa jokin on varmaa, niin se, että meillä on kauhea määrä tietoa ja kaikki muu onkin sitten ihan kauhean epävarmaa ja monimutkaista. Jos väität muuta, olet reduktionisti tai positivisti. Kuten Pauli Kettunen on tiivistänyt: tietoyhteiskunnassa vallitsee usko tietoon yhteiskunnassa ja epäusko tietoon yhteiskunnasta.⁴ Rekrytoitaessa tutkijoita inhimillinen pääoma nousee vastaamaan tietokykykapitalismin uusiin tarpeisiin, sillä uuden ajan tietotyöläiseltä voidaan edellyttää paitsi osaamista, ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta, myös tietynlaisia spesiaalia kykyä hankkia, jäsentää, hyödyntää ja hallita koko ajan laajenevaa tietomäärää. Spesialisoitumisen sivuvaikutuksena on kuitenkin fakki-idiotismi eli käytännöllinen kykenemättömyys ymmärtää yhteiskunnallisia muutosprosesseja, joita esimerkiksi korkeakoulu- ja yliopistouudistuksesta väistämättä seuraa.

III Yliopistouudistus

Hallituksen tavoitteena on kehittää koulutus- ja tutkimusjärjestelmää kokonaisuutena niin, että globalisaation ja kansainvälistymisen haasteisiin, väestörakenteeseen, työelämään ja muihin toimintaympäristön muutoksiin vastataan niin, että kansakuntamme kilpailukyky kasvaa, hyvinvointi lisääntyy ja kulttuuri, luovuus ja sivistys vahvistuvat.⁵

Tuoreen yliopistouudistuksen tavoitteena on viedä äärimmilleen spesialisoituminen eli se, että suomalaiset tieteilijät otettaisiin vakavammin tieteentekijöiden ylikansallisilla foorumeilla. On naiivia olettaa, että yhteiskunnallisesti hyödyllinen tieto olisi jotain sellaista, joka tarvitsisi aktualisoituakseen kansalaisuuden, joten kysymys uudistuksessa palautuu lopulta siihen, että relevantti tieto ja sen tuottamisen tavat määritellään uudelleen. Kyse on vain siitä, että Suomi haluaa olla yhdenmukainen ja uskottava kokonaisuus tiedontuottajana länsimaisten tieteilijöiden silmissä. Yliopistouudistuksessa tavoiteltava relevantti tieto on jotain sellaista, josta voidaan tehdä patentteja.

Lakiesityksen mukaan yliopistojen taloudellista autonomiaa lisätään muodostamalla nykyisin valtion ”tilivirastoina” toimivista yliopistoista ”itsenäisiä” julkisoikeudellisia laitoksia. Hallituksen päämääränä oleva kansakunnan kilpailukyvyn kasvattaminen tarkoittaa todellisuudessa sitä, että yliopistoista tehdään tuotantolaitoksia, jotka toimivat samojen periaatteiden mukaan kuin muutkin yritykset. Itsenäisyys viittaa siihen, että yliopisto joutuu kilpailemaan rahasta yhtä itsenäisesti kuin muutkin yhteiskunnalliset toimijat. Yliopisto autonomisoituu taloudellisesti eli yritysmuotoistuu hallinnollisesti, minkä seurauksena yliopiston sisäiset tuotantoprosessit muuttavat muotoaan. Yliopistouudistusta kritisoivassakin kirjoittelussa tätä on ollut miltei mahdotonta ymmärtää.

Siitä, että yliopisto jatkossa pyrkii maksimoimaan voittonsa, tulee olemaan kahtaanlaisia seurauksia. Ensinnäkin yliopiston määrällistä tuottavuutta tehostetaan. Esityksen mukaan Turun yliopisto ja Turun kauppakorkeakoulu yhdistetään yhdeksi yliopistoksi, Joensuun ja Kuopion yliopistot Itä-Suomen yliopistoksi ja Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu Aalto-yliopistoksi. Yrityselämän hallintamalli istutetaan yliopistolle, minkä seurauksena valmistumisajat minimoidaan ja putkitutkintojen määrä maksimoidaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tyhjän panttina kampuksella pyörivät idealistihipit potkitaan mahdollisimman nopeasti työelämään. Sisäänotettavien määrää tullaan kiristämään ja lukukausimaksuja väläytellä pikku hiljaa julkisessa keskustelussa. Vapaa sivuaineoikeus poistuu pian Tampereeltakin ja kaikenlainen tutkinnon kannalta merkityksetön itsensä etsiminen ja sivistäminen eliminoidaan kampuksilta. Joustavuus on yksipuolinen asia, jota voidaan kyllä vaatia sinulta, mutta jota et voi vaatia muilta.

Uudistuksen jälkeen yliopisto tuottaa tietoa ja työvoimaa mahdollisimman halvalla ja myy sitä eteenpäin mahdollisimman kalliilla. Jos aiotaan myydä, on tuotettava jotain sellaista, jolle on kysyntää. Toisekseen yliopiston toimintalogiikka muuttuu asiakaslähtöisemmäksi ja palvelumuotoisemmaksi. Tämä vaatii profiloitumista: brändin on oltava innovatiivinen ja vastattava asiakkaiden tarpeisiin samalla kun se on luomassa kokonaan uudenlaisia tarpeita. Yliopistosta tulee tuotantolaitos, joka palvelee korkeasti koulutettua työvoimaa tarvitsevia yrityksiä, mikä muuttaa innovaation ja tutkimustiedon luonnetta. Yliopiston on vastattava niihin laadullisiin vaatimuksiin, jotka koskevat yliopistolla koulutettavaa työvoimaa. Yliopiston on päätettävä, millä tavoin se profiloituu eli millä tavalla kvalifioitunutta huippuosaamista ja millä tavoin ehdollistettua tutkimusta se pyrkii tuottamaan. Käytännössä yliopisto joutuu päättämään, mihin oppiaineisiin yliopisto satsaa ja mitkä se pudottaa pois.⁶ Hyvin organisoituna autonominen laitos voi jopa tehdä voittoa. On kuitenkin vaikea kuvitella, että humanistinen tai yhteiskunnallinen tieto muuntuisi mitenkään luontevasti myyväksi kauppatavaraksi. Esimerkkinä voidaan palauttaa mieliin Jari Sarasvuo, Marco Bjurström ja muut elämäntapafilosofit, jotka sofistien tavoin kiertelevät yrityksiä ja kaiken maailman kinkereitä messuten jeejee-meininkiä ja naminamia. Työilmapiirin huonontumisen mielessäpitäen on kuvaavaa, että tämänkaltaisille helppoheikeille riittää kaikesta säästämisestä huolimatta kysyntää.

Yliopisto on osa laajempaa korkeakoulujärjestelmää, jolla uudistuksen myötä on yhtäläiset motiivit markkinalähtöisen tiedon ja taidon tuottamiseen. Yliopisto ei ole mikä tahansa julkishallinnon laitos. Mikäli olemme yliopistolla jo tässä vaiheessa siinä määrin fakki-idiootteja, ettemme ymmärrä korkeakoulujärjestelmän uudistuksella olevan useiden sukupolvien yli kantautuvia tiedollisia, taidollisia ja työvoimapoliittisia seurauksia, tuskin kykenemme parinkymmenen vuoden kuluttuakaan ymmärtämään suuremmista yhteiskunnallisista mullistuksista yhtään mitään. Kehittyvä trendi näyttää olevan, että mitä suorempi vaikutus taloudella on ihmisten arkipäiväiseen todellisuuteen, sitä itsestäänselvempää on, ettei taloudesta ymmärretä yhtään mitään edes yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.

Talous on jotain itsestäänselvää, jotain jakamatonta, jotain väistämätöntä, jotain, joka riippuu öljyn hinnasta ja pörssikursseista, jotain, johon sen enempää tavallinen pulliainen kuin valtiovarainministerikään eivät voi vaikuttaa. Sanomalehdet, tv-kanavat sekä muu valtamedia ovat jo voittoa tavoittelevia yrityksiä, joten niistä on turha odottaa kilpailuun kriittisesti suhtautuvia puheenvuoroja. Sama tapahtuu yliopistoille, kun ne alkavat tahkota rahaa ja patentteja sekä kouluttaa postfordistisen ajan uusia tietotyöläisiä. Huoleni koskee kyseenalaistamista eli sitä, minkälaista kritiikkiä voimme jatkossa yliopiston piirissä tuottaa. Onko vain suljettava silmät, lauottava täysillä, lausuttava isämeitän ja luotettava kaikessa markkinamekanismeihin?

IV Lamasta kultaiseen pakkopaitaan

Vaikka laman jälkeen on yleisesti puhuttu pohjoismaisesta mallista ja pohjoismaisesta hyvinvoinnista erotuksena muun maailman kapitalismeista, puhun jatkossa Suomen muutaman viimeisen vuosikymmenen taloudellisesta kehityksestä uusliberalisaationa⁷, jonka pyrkimyksenä on integroitua mahdollisimman tehokkaasti muun maailman globaaliin kehitykseen. Integroituakseen valtion tulee vähentää pääomien esteitä ja perustaa talouskasvunsa yksityisen elinkeinoelämän varaan. Valtion tulee pitää inflaatio kurissa, hinnat alhaalla, budjetit tasapainoisina tai ylijäämäisinä, supistaa byrokratiaa, poistaa ja pienentää tuontitavaroiden tulleja, vähentää ulkomaisten sijoitusten rajoituksia, hankkiutua eroon monopoleista, yksityistää valtion omistamia aloja ja liikelaitoksia, purkaa pääomamarkkinoiden sääntelyä sekä avata teollisuudenalansa ja arvopaperimarkkinansa kilpailulle. Sääntelyn purkamisen nähdään lisäävän tuottavuutta ja tehokkuutta, minkä puolestaan nähdään vähentävän kuluttajille koituvia kustannuksia halvempina tuotteina ja palveluina sekä kevyempinä verotaakkoina. Kansalaisten hyvinvoinnin maksimoinnin toteutumiseksi valtion on pyrittävä takaamaan yrityselämän jatkuva kasvu.

Markkinatalous tarvitsee valtiollisia instituutioita, jotka ylläpitävät, tasapainottavat ja legitimoivat kaupankäyntiä. Vaikka valtioilla ei globaalin taloudellisen integraation kannalta ole merkitystä valtion sisäisessä kehityksessä, valtiot ovat välttämättömiä markkinatalouden maailmanlaajuisen leviämisen kannalta, sillä ainoastaan valtiot voivat solmia legitiimejä kansainvälisiä sopimuksia, jotka paitsi oikeuttavat myös velvoittavat. Markkinatalous makaa yksityisomistuksen varassa, sillä kuluttajien on kyettävä unelmoimaan mitä erilaisimpien tuotteiden omistusoikeuksista, minkä lisäksi sijoittajien on kyettävä kotiuttamaan investointiensa tuotot. Valtioiden passivoituminen ei tarkoita sitä, etteivätkö valtiot edelleen olisi merkityksellisiä: ainoastaan niiden käytännölliset ja institutionaaliset rakenteet ovat muuttuneet suhteessa yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin.

Vaikka Yhdysvallat on ollut ensimmäisestä maailmansodasta lähtien markkinatalouden mallimaa, viimeistään ns. Subprime-kriisi⁸ osoittaa, ettei ole olemassa yhtä selkeää ja toimivaa sapluunaa siitä, kuinka valtio tulisi valjastaa kapitalismiin. Vaikka vaihdon ja rahavirtojen esteet on pyritty hävittämään, juuri kansallisvaltioiden muodostaman globaalin markkinatalouden institutionaalinen epäyhtenäisyys on tehokkaan integraation suurin este. Läntinen liberalisaatio toimii yleensä innoittajana transitioissa, mutta pelkästään Etelä-Korean, Taiwanin, Mauritiuksen, Intian, Kiinan ja Venäjän esimerkit osoittavat, miten institutionaaliset muutokset kohti markkinataloutta tehdään maakohtaisesti hyvin erilaisin painotuksin sekoittamalla omaan historialliseen kehitykseen eri esimerkkimalleja. Viimeisten vuosikymmenten kehitys on osoittanut, että maailmassa on lukuisia mahdollisuuksia järjestää markkinat integraatiota varten: amerikkalainen malli poikkeaa eurooppalaisesta mallista, Euroopan sisäinen järjestelmä varioi eteläisten ja pohjoisten sekä läntisten ja itäisten EU-maiden välillä, eurooppalainen malli poikkeaa Venäjästä, joka poikkeaa Kiinasta, joka poikkeaa Japanista jne.

Markkinatalous näyttäisi kriisiytyvän noin kymmenen vuoden välein jossain päin maailmaa, milloin enemmän, milloin vähemmän. Yhdysvallat kansallisti finanssikriisin myötä kaatuneet investointipankit, minkä jälkeen ympäri maailmaa on ryhdytty sosialisteiksi. Suomen istuva hallitus esitti 21.10., että ainakin Kemiran, Metson, Outokummun, Rautaruukin, Sammon, Spondan, Stora Enson ja TeliaSoneran osakkeet siirrettäisiin Solidiumin omistukseen mahdollisimman pian. Solidium tulee hallituksen esityksen mukaan olemaan omistusyhtiö, joka toimisi markkinoilla nopeana ostajana sekä varmistaisi, ettei suomalaisten yritysten omistus pörssikurssien sahaamisen myötä pääsisi lipumaan pilkkahintaan ulkomaalaisille.⁹ Kysyttäessä kuinka luontevaa tällainen politiikka on porvarihallitukselle, valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Jyri Häkämies totesi hallituksen toiminnan olevan hyvinkin sinivalkoista.

Vaikka demokratia, taloudellinen kasvu ja kansallinen hyvinvointi ovat helposti löydettävissä kapitalistisesta retoriikasta, noiden käsitteiden keskinäiset suhteet varioivat valtiokohtaisesti. Dani Rodrikin esittelemän maailmantalouden poliittisen trilemman (the political trilemma of the world economy) mukaan jatkuva taloudellinen integraatio on mahdotonta, mikäli haluamme samaan aikaan pitää kiinni demokraattisesta päätöksenteosta sekä säilyttää kansallisvaltion suvereniteetin. Emme voi saavuttaa samanaikaisesti kansallista suvereniteettiä, demokratiaa ja globaalia taloudellista kasvua.¹⁰ Viimeisten vuosikymmenten kehitys on osoittanut, että valtiot ovat taipuvaisia uhraamaan sekä kansallisen että ylikansallisen demokratian ihanteet kansallisen talouskasvun vuoksi.

Kehitys Berliinin muurin jälkeen on tuonut suurimman osan maapalloa siihen, että liberaalin demokratian tullessa selviöksi emme ole suinkaan vapaita valitsemaan vaan pakotettuja sopeutumaan. Kun kommunistiset kokeilut kaatuivat ja demokratisoitumisaallot pyyhkivät ympäri maailman, kaikilta vapaan markkinakapitalismin ideologisilta vaihtoehdoilta ja sitä kautta koko nykyisen systeemin kritiikiltä putosi pohja. Vaihtoehdoista ollaan siirtymässä koko ajan radikaalimpaan taloudelliseen vaihtoehdottomuuteen, kultaiseen pakkopaitaan:

Kultainen pakkopaita siis edistää taloudellisella rintamalla kasvua ja keskimääräisten tulojen nousua, mikä johtuu kaupankäynnin ja ulkomaisten sijoitusten lisääntymisestä, yksityistämisestä ja globaalin kilpailun pakottamasta resurssien aiempaa tehokkaammasta käytöstä. Poliittisella rintamalla kultainen pakkopaita sitä vastoin kaventaa vallanpitäjien poliittisia ja talouspoliittisia vaikutusmahdollisuuksia. Tästä syystä näinä päivinä onkin hyvin vaikea löytää todellisia eroja hallitsevan ja oppositiopuolueen välillä, jos on kyse maasta, joka on pukenut ylleen pakkopaidan. Tällaisella maalla ei ole juuri muita poliittisia vaihtoehtoja kuin Pepsi tai Coke: on vain vähäisiä makuasioista johtuvia eroja, pieniä paikallisten perinteiden sanelemia muutoksia, vähän sinne tänne lisättyä väljyyttä, muttei milloinkaan merkittävää poikkeamaa peruskaavasta. Hallitukset, jotka poikkeavat liiaksi peruskaavasta – olipa niiden johdossa demokraatteja, republikaaneja, konservatiiveja, gaullisteja, sosialisteja, kristillisdemokraatteja tai sosiaalidemokraatteja – huomaavat, että sijoittajat ryntäävät muualle, korot nousevat ja pörssiarvot laskevat. ¹¹

V Vaihtoehdottoman hyvinvoinnin kritiikkiä

Pohjoismaiden modernisoituessa kolme mentaalihistoriallista juonnetta punoutuivat yhteen ns. pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Nuo juonteet olivat idealisoitu vapaan talonpojan perintö, kapitalismin henki sekä sosialismin utopia.¹² 1990-luvun laman jälkeen Suomessa tapahtui jotain, jonka myötä hyvinvointivaltion ”kultakausi” on ohi. Nykyään hyvinvoinnista on jäljellä ainoastaan kapitalismin henki: sosiaalinen sääntely on vastoin vapauden ja demokratian ihanteita. Julkinen sektori on vetäytymässä hyvinvoinnin, julkisen koulutuksen ja sosiaalipalveluiden tuottajan roolista. Hyvinvointivaltion saavutukset, valtion eläke, sosiaaliturva ja julkinen terveydenhuolto lipuvat voitontavoittelun piiriin, minkä myötä yhä suuremmat ihmisryhmät ovat alttiita köyhtymiselle ja syrjäytymiselle. Hyvinvoinnin takaaminen on julkisella sektorilla yhä selkeämmin markkinoiden vakauden ylläpitoa. Retoriikka hyvinvoinnista kuitenkin jatkuu. Hyvinvointivaltiosta ollaan siirtymässä puheeseen hyvinvointiyhteiskunnasta, joka mahdollistaa holhoavan hyvinvointivaltion kritiikin sekä nyky-yhteiskunnan assosioimisen yksityisten ja vapaaehtoisten toimijoiden kansalaisyhteiskuntaan. Puhe hyvinvointiyhteiskunnasta ei sulje pois kiinnittymistä pohjoismaisen hyvinvoinnin pitkään traditioon, jossa yhteiskunta tarkoittaa yleistä ja julkista vastakohtana erityiselle ja yksityiselle.

Vaikka valtion passiivinen rooli on helppo määritellä, valtiollisten instituutioiden ja valtaroolien epätasainen maantieteellinen kehitys osoittaa, että markkinoiden ideaalien ja käytäntöjen välillä on ristiriitoja. Valtion on vetäydyttävä taka-alalle, mutta toisaalta aktiivisesti luotava esimerkiksi nationalistismilla kilpailuhenkistä ilmapiiriä, jonka avulla kansallisia yrityksiä kilpailutetaan ulkomaisia vastaan. Toiseksi valtion joutuessa pakkokeinoin turvaamaan yritysten intressien toteutumisen, sen on vaikeampi säilyttää legitimaationsa suhteessa yksilönvapauksien ihanteisiin sekä työ- että yksityiselämässä. Tämä aiheuttaa vinoumaa yksilöiden ja suuryritysten välillä. On eri asia sanoa, että olen vastuussa omasta terveydestäni ja että terveydentilani on riippuvainen omista elintavoistani kuin että terveyteni on riippuvainen niistä vakuutusmaksuista, joita olen kykeneväinen maksamaan vakuutusyhtiöille. Kolmanneksi sääntelyn purkaminen on mahdollistanut uudenlaisen keinottelun, joka vaatii rahoitusjärjestelmien uudenlaista sääntelyä. Alan toimijoiden ahneus tuottaa keinottelua, kurssiheilahteluja, rahoitusskandaaleja ja epävakautta, jonka myötä on ratkaistava, miten kansallisesti ja kansainvälisesti spekulanttien toimintaan on puututtava. Neljänneksi, vaikka kilpailun ja jatkuvan kasvun mukanaan tuoman nousuveden katsotaan nostavan kaikkien veneitä, kilpailu vahvistaa oligopoleja, monopoleja ja monikansallisten suuryritysten ylikansallista valtaa.¹³

Talouden premissien ja niiden sosiaalisten seurausten välillä on siis ristiriitoja: materiaalista hyvinvointia ei seuraa välttämättä henkisen hyvinvoinnin kasvu. Kokemusta hyvinvoinnista helpottavat yhä toimivammat mielialalääkkeet, joita turvallisuutensa ja tehokkuutensa ansiosta myönnetään yhä löperöimmin perustein yhä laajempien kansanjoukkojen popsittavaksi.¹⁴ Yhteiskunnan läpikapitalisoituminen tuottaa sosiaalista hajaannusta, josta johtuvaa anomaliaa ja epäsosiaalista käyttäytymistä vastaan on vaikea taistella. Tässä yhteydessä kannattaisi miettiä myös Auvisen ja Saaren tapauksia eikä vain tuomita heitä yksilötasolla moraalittomiksi hylkiöiksi.

Kansallisten ja kansainvälisten markkinamekanismin ideaalien välillä on myös ristiriita. Globalisaation aikakaudella markkinatalouden haasteet nähdään kansallisesti yhteisinä, jolloin ”me suomalaiset” tarkoittaa samanaikaisesti meitä suhteessa muihin kansoihin sekä meitä kansainvälisen kilpailukyvyn vertailussa, jolloin meidän on oltava uskottavia niiden silmien edessä, jotka säätelevät rahavirtoja, investointeja sekä tuotannon ja työpaikkojen sijainteja.¹⁵ Kansallinen konsensus on saanut uuden ja välttämättömän sisällön, kun merkantilismista periytyvä ja sosiaalidarwinismilla höystetty ajatus keskenään kilpailevista kansakunnista on jälleen globalisaation myötä tullut muotiin. Nationalismi jarruttaa markkinoiden vapautumista samalla kun se luo kilpailuhenkistä ja tehokasta kokonaisuutta maailmanmarkkinoille. Finanssikriisi osoittaa nationalismin kaksisuuntaisesta paradoksista sen, että lopulta isänmaa eli oma markkina-alue on muuta ihmiskuntaa tärkeämpi.

Finanssikriisi on osoittanut isänmaan sisäisistä valtasuhteista sen, että vapaassa markkinataloudessa yritykset käärivät voitot, kun viulut jaetaan kaikkien kesken. Suunnitelmatalouden hylkäämisestä ollaan siirrytty uuden suunnitelmallisuuden aikaan, joka ilmenee projekteina, strategioina sekä muutoin ilmenevänä kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentamisena. Palkkatyöväestä on tullut talkooväkeä, johon kuuluminen edellyttää vahvaa joustavuutta ja innovaatiivisuuden astetta. Pyyteetön osallistuminen lähtee yksilöstä itsestään, eikä talkoohengen velvoitteita kirjata työehtosopimuksiin vaan sosiaalisiin ja inhimillisiin normistoihin.

VI Uudenlainen sosiaalisuus

Kansalaisyhteiskunnasta tuli 1990-luvulla tärkeä kansallisvaltioiden perusta, kun esimerkiksi IMF ja OECD alkoivat pitää kansalaisyhteiskuntaa demokraattisten valtioiden määrittelyn kriteerinä sekä edellytyksenä avunannolle. Yhdysvalloilla lienee ymmärtämäni mukaan myös jonkinlainen intressi kansalaisyhteiskunnan perustamisesta Irakiin. Kansalaisyhteiskunta oli ennen jonkinlainen tila markkinoiden, valtion ja perheen välissä, jossa yksilö julkisesti, vapaaehtoisesti ja väkivallattomasti toimi omaa tai yhteistä etua ajaen. Kansalaisyhteiskunta on edelleen oman tai yhteiseen etuun tähtäävän yhteistoiminnan kenttä, mutta huomattavasti epämääräisemmässä ulottuvuudessa. Kansalaisyhteiskunta on uudella tavalla poliittinen käsite, sillä sen tehtäviin kuuluu olla vastavoima poliittisille ja taloudellisille toiminnalle, mutta toisaalta noudattaa, kehittää ja ylläpitää demokratian toteutumista. Kansalaisyhteiskunnan konkreettinen toteutuminen vapauksistaan huolimatta sisältää paljon yhteisesti hyväksyttyjä sosiaalisen toiminnan normistoja. Tällaiset normistot pitävät sisällään julkilausumattomia oletuksia todellisuudesta sekä sen kehitykseen vaikuttamisesta, joihin sisältyvä tietynlainen politisointi ja epäpolitisointi ovat aiheita, joihin yhteiskuntatutkimuksen tulisi suhtautua kriittisesti. Samaan aikaan kansalaisyhteiskuntaa leimaa ajatus valtiosta vapaan toiminnan kenttänä. Kriittisen yhteiskuntatutkimuksen tulisi pyrkiä selvittämään, mikä toimivan kansalaisyhteiskunnan kyky todella on toimia yhtä aikaa valtiosta irrallisena toimijana ja toisaalta demokratiasta huolta pitävänä vastavoimana. Samalla voitaisiin kysyä, kuinka paljon kansalaisyhteiskunta voi toimia talouden moraalinvartijana, jos yritykset rakentamaansa identiteettiin perustuen voivat saada kansalaisoikeudet. Yhteiskuntatutkimuksen tulisi pyrkiä tarkemmin ymmärtämään yksilöiden julkisten ja yksityisten roolien uudenlaista sekoittumista sekä sen mukanaan tuomaa uudenlaista sosiaalisuutta. Eräs tarttumapinta tähän on juuri kansalaisyhteiskunnan käsitteen ja sen toimintakentän kriittinen analyysi. Missä suhteessa yksilö nykyään on perheeseen, markkinoihin ja valtioon kansalaisyhteiskunnasta katsottuna?

Ihmiset ovat passivoituneet poliittisten ja taloudellisten agendojen kollektiivisessa ajamisessa, mitä yksilötasolla on korvattu kartuttamalla sosiaalista ja inhimillistä pääomaa, jotka uudella tavalla muodostavat inhimillisen toimintakyvyn aspektin. Sosiaalinen pääoma on yksilön asemaa ja toimintaa yhteisössä edistävää sosiaalisuutta. Sosiaalisen pääoman ideaan kuuluu esitykseni mukaan ajatus ”julkisesta privaatista”: ihmisen fyysisestä hyvinvoinnista lisääntyvä henkinen hyvinvointi lisääntyy sen mukaan, mitä useampi muu tietää tuosta hyvinvoinnista. Inhimillinen pääoma koostuu niistä yksilön tiedoista, taidoista ja ominaisuuksista, jotka edistävät henkilökohtaisen, sosiaalisen ja taloudellisen hyvinvoinnin kartuttamista. Sosiaalinen pääoma leikkaa ihmisen yksityiselämää kulttuurisessa mielessä, kun inhimillinen pääoma ymmärretään tulonmuodostuksen taloudelliseksi resurssiksi työn, koulutusten, harrastusten jne. muodossa.¹⁶

Sosiaalinen ja inhimillinen pääoma poikkeavat fyysisestä pääomasta siinä, etteivät ne kulu käytössä. Ne eivät kuitenkaan synny itsestään vaan vaativat kaikkien tavaroiden tapaan panostusta. Koska sosiaalisen ja inhimillisen pääoman muodostama systeemi ruokkii ihmisiä erilaisin sosiaalisin ja taloudellisin porkkanoin sekä aktivoi tietyntyyppiseen sosiaalisesti tehokkaaseen käyttäytymiseen, ihmiset sijoittavat sosiaalisen ja inhimillisen pääoman hankkimiseen koko ajan enemmän aikaansa ja rahaansa. Molempien pääomien niukkuudesta seuraa alati kovenevaa kilpailua. Yhteiskunnan tuotteistuessa sosiaalinen ja inhimillinen pääoma käyvät koko ajan kalliimmaksi ja mahdollisuudet hankkia niitä esimerkiksi kouluttautumalla, harrastamalla sekä muuten sosiaalisia verkostoja punomalla riippuvat yhä enemmän yksilön maksukyvystä.

Asia, jota sosiaalista kanssakäymistä hahmotettaessa ei usein oteta huomioon, on se, että henkilökohtaiset ystävyyssuhteet perustuvat myös vaihtoon, jolloin tuotteistuneessa yhteiskunnassa ihmisten maksukyvyllä on yhä enemmän merkitystä myös arkipäiväisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä. Köyhä ihminen voi tuskin harrastaa miljardööriystävänsä kanssa samoja lajeja, sillä miljardööri on tuskin jatkuvasti valmis tinkimään omista mieltymyksistään saati tarjoamaan nuo mieltymykset aina myös köyhälle ystävälleen. Henkilökohtaisiin suhteisiin laitettavia panoksia mitataan panoksista koituvina konkreettisina hyötyinä, joten yhteiskunnassa ilmenee väistämättä luokkajakoa liittyen maksukykyyn sekä mahdollisuuksiin hankkia sosiaalista ja inhimillistä pääomaa.

Kilvoittelu inhimillisestä pääomasta sopii erityisesti tietokykykapitalismin tarpeisiin, sillä työntekijältä voidaan edellyttää rekrytoinnin yhteydessä paitsi osaamista, ahkeruutta ja tarkkuutta, myös tietynlaista kykyä hankkia, jäsentää sekä hyödyntää yhä laajenevaa tietomäärää. Rekrytoinnissa arvostetaan erityisesti sosiaalisia taitoja, jotka kattavat motivaation, käyttäytymisen ja kyvyn omaksua uutta ts. joustavuudesta syntyvää koulutettavuutta. Henkilökohtainen menestys työelämässä on muodostunut vapaa-ajalla tapahtuvan hyvinvoinnin oikeutukseksi ja privaatti eli ihmisen vapaalla viettämä laatuaika on noussut hyvinvoinnin keskeiseksi mittariksi, minkä seurauksena työelämässä vaaditaan yhä suurempia uhrauksia eli yhä suurempaa joustavuutta. Läpikapitalisoituneessa yhteiskunnassa työntekijät ovat yhä enenevässä määrin pakotettuja hankkimaan fyysistä varallisuutta, jotta voisivat hankkia lisää henkistä pääomaa, jotta voisivat hankkia lisää fyysistä varallisuutta jne.

Maksukyky palautuu siis aina ihmisen mahdollisuuksiin ja valmiuksiin tehdä töitä. Nykyään työntekijät ovat pakotettuja toimimaan kuten pääoma. Yhteiskunnan läpikapitalisoituessa myös tuottajilta ja työntekijöiltä vaaditaan yhä suurempaa sitoutumista toimimaan kuten yritykset: työntekijän on sisäistettävä hänet työllistäneen yrityksen asiakaslähtöisyys suhteessa asiakkaisiin ja sijoittajiin samaan aikaan kun hänen on määrä tarkastella omaa elämäänsä projektina, jossa hän kehittää ja tuotteistaa itseään.¹⁷ Tästä johtuen ei näyttäisi olevan olemassa yhteiskuntaluokkia, jotka myyvät työvoimaansa kapitalistille tietystä hinnasta, eikä siten myöskään erillisiä luokkaintressejä eikä kollektiivista joukkovoimaa. Kiinnostusta luokkaristiriitojen etsimiseen löytynee kuitenkin taas akateemisestakin maailmassa, kun yliopistolla huomataan uudistuksen työvoimapoliittiset seuraukset: tutkimustyö käy entistä kontrolloidummaksi ja intensiivisemmäksi samaan aikaan kun palkat ovat suhteellisen alhaisia ja työsuhteet entistäkin epävarmempia.

Paolo Virno on esittänyt, että postfordismin ajan keskeisimpiä keksintöjä on ollut, että Aristoteleen esittämät kolme ihmisen peruselämänmuotoa – työ (poiesis), politiikka (praxis) ja teoreettinen elämä (puhdas ajattelu) – ovat sekoittuneet keskenään ja siten näillä kategorioilla on keskinäistä vaihdettavuutta: työ pitää sisällään yhä useampia ja monimutkaisempia politiikan ja teoreettisen pohdinnan aspekteja.¹⁸ Toiminta pääoman ja talkooväen tavoin lävistää sekä työelämän että vapaa-ajan, mutta kulttuurisella tutkimusotteella voidaan pureutua ainoastaan henkilökohtaisiin tragedioihin. Vaihdettavuuden postmodernista monimutkaisuudesta johtuen luokkaristiriitaisuudet näyttäisivät siis hävinneen, sillä yksilölähtöinen tutkimusote kykenee paljastamaan ainoastaan henkilökohtaista elämää koskevia ristiriitatilanteina.

Vaikka privaatti yksityiselämä on nostettu hyvinvoinnin mittariksi, kaikenlaisella pääomalla siloteltu julkisivu ei ole kupletin koko juoni. Henkistä ja fyysistä hyvinvointia ei voida mitata pelkästään jonain jo toteutuneena asiana kuten BKT:nä tai sosiaalisena pääomana, vaan laskelman on kyettävä huomioimaan myös ihmisen uudenlaiseen hyvinvointiin sisältyvä uhrauksellisuus. Mikäli tutkimus operoi ihmisten sosiaalisella pääomalla ainoastaan kulttuurisessa mielessä, tutkimus jättää problematisoimatta ”kulttuurisen todellisuuden” toteutumiseen tarvitun inhimillisen pääoman sekä tulonmuodostuksen eli todellisuuden taloudellisen puolen. Tästä johtuen kulttuurintutkimus monin paikoin uhkaa jäädä pelkäksi todellisuuden legitimoinniksi. Tutkimusotteen ennalta-asetetut rajat vääristävät jo lähtökohtaisesti tutkimustuloksia, mikäli esimerkiksi kulutustutkimuksessa ei tiedosteta ja kyseenalaisteta pääoman ja kuluttajan sekä pääoman ja palkkatyön välisiä ristiriitoja. Diskurssi on lopulta enemmän tutkijan ja tutkimuskohteen kuin tutkimuskohteen ja todellisuuden välinen jännite. Mediatutkija näkee Big Brotherin katsojassa medialukutaitoisen individuaalin, ekonomi massakuluttajan. Kristitty runoilija kuulee peipposen laulussa Jumalan ylistysvirren, biologi tappouhkauksen.

Keskustelu tuoreen korkeakoulu- ja yliopistouudistuksen myötä osoittaa, ettei yhteiskuntatiede kykene problematisoimaan yhteiskunnallisia valtasuhteita kyllin monitasoisesti eli tarkastelemaan yhteiskuntaa kriittisesti ja yhtäaikaisesti julkisena valtana, kansantaloudellisen rationaalisuuden toteutumana sekä talouden sosiaalisina rajoina. Mikäli tarkastelemme sosiaalisen ja inhimillisen pääoman kartuttamista sekä niiden tuomaa henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin määrää oppiaineittain erikseen suhteessa valtioon, markkinoihin ja perheeseen, emme kykene hahmottamaan kyllin selkeästi sitä niskalenkkiä, jonka pääoma viimeisten vuosikymmenten aikana on ottanut yhtäaikaisesti kaikilla noilla sektoreilla. Yhteiskuntatutkimuksen on pyrittävä tavoittamaan yhteiskunnallisesti muuttuneita valtasuhteita sekä työväestön itseymmärryksessä tapahtunuita kategorisia muutoksia: miten työ on rakenteellisesti ja arvopohjaisesti muuttunut yrittäjyyden talkoohengen lävistäessä sekä yksityis- että työelämän?

Puhe biovallasta yhteiskuntatieteiden piirissä on tulossa pisteeseen, jossa biovalta enemmänkin piilottaa valtasuhteita kuin toimii älyllisenä instrumenttina tuon todellisuuden kohtaamiseen. Kohdatakseen todellisuuden tutkimuksen ei tulisi vain kerätä informaatiota vaan aktiivisesti ohjata tutkimuskohteitaan tiedostamaan ja kyseenalaistamaan oma tilanteensa ja kulttuurinsa. Tutkimuksen arvovapauden arvokkuus sekä sen todellinen toteutuminen tulisi laajemmin problematisoida, sillä lopulta arvot ovat niitä tekijöitä, jotka ohjaavat objektiivisista tutkimustuloksista tehtäviä johtopäätöksiä. Tieteenfilosofian tasolla kyse on teknokraattisen subjekti-objekti-asetelman ylittämisestä eli viime kädessä siitä, tuleeko tutkijan vain mekaanisesti lisätä tietoa yhteiskunnassa vaiko vaikuttaa laajempaan selvyyteen yhteiskunnasta.

Demokratian nerous piilee siinä, että kun diktatuureissa toisinajattelijat heitetään vankilaan tai likvidoidaan, liberaaleissa demokratioissa toisinajattelijat vaietaan kuoliaiksi. Kyse on lopulta yhteiskunnallisen epäpolitisoinnin tarkastelusta eli siitä, mitkä asiat otetaan tieteellisessä tutkimuksessa annettuina ja mistä asioista voidaan väitellä. Koska retoriikka hyvinvoinnista jatkuu projektien ja talkoitten muodossa, tutkimuksen tulee rohkeasti pyrkiä vastaamaan, mitä 2000-luvun ”hyvinvointi” sitten on, kuinka konkreettisesti se käytännössä toteutuu ja kuinka suurten kansanjoukkojen keskuudessa, mutta suhtauduttava erittäin kriittisesti siihen, minkälaisia ovat ne uhraukset, joita meitä edellytetään tekemään tuon hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Kirjallisuus

Friedman, Thomas (2000) Globalisaatio – uhka vai mahdollisuus? Otava, Helsinki.

Harvey, David (2008) Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino, Tampere.

Julkunen, Raija (2008) Uuden työn paradoksit: keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Vastapaino, Tampere.

Kaitila, Joel & Peltokoski, Jukka (2008) “Wissensarbeit Macht Frei”. WWW-dokumentti <http://www.megafoni.org/luokkawiki/index.php?title=%22Wissensarbeit_Macht_Frei%22> (luettu 25.10.2008).

Kettunen, Pauli (2008) Globalisaatio ja kansallinen me. Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Vastapaino, Tampere.

Ojakangas, Mika (2008) Kapitalismi, syyllisyys, vastarinta. WWW-dokumentti <http://suoranta.files.wordpress.com/2008/05/ojakangas.pdf> (luettu 21.10.2008).

Patomäki, Heikki (2007) Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. WSOY, Helsinki.

Rodrik, Dani (2002) Feasible Globalizations. Harvard University, John F. Kennedy School of Government, Faculty Research Working Papers Series, number: RWP02-029. <http://ksgnotes1.harvard.edu/research/wpaper.nsf/rwp/RWP02-029/$File/rwp02_029_rodrik.pdf> (luettu 27.9.2008).

Siivola, Markku (1995) Masennuslääkkeillä ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa? WWW-dokumentti <http://www.netlife.fi/users/msiivola/krit/masennuslaakkeilla_ystavia_menestysta_ja_vaikutusvaltaa.html> (luettu 21.10.2008).

Virno, Paolo (2003) Yleinen äly, eksodus, väki. WWW-dokumentti <http://megafoni.kulma.net/index.php?art=295&am=1> (luettu 28.10.2008).

Kirjoitus on ilmestynyt Tampereen historianopiskelijoiden perustamassa uudessa lehdessä nimeltä Hybris. Lehdestä enemmän infoa siinä vaiheessa, kun se alkaa ilmestyä internetissäkin.