Mitä Suomen historiasta tulee tietää?

Paavo Lipposen historiakäsityksen kritiikki

”Vaikka Suomen EU-jäsenyys saattaisi parantaa asemaamme EU:n sponsoroimassa historian yleisesityksessä, emme tarvitse enää tällaista eurohehkutusta. Tarvitaan Euroopan laajuista, avointa keskustelua tutkijoiden ja maallikoiden kesken historian tulkinnoista ja menneisyyden hallinnan kipeistä kysymyksistä.” (Lipponen 2008, 72.)

Paavo Lipponen kertaa tuoreessa kirjassaan Järki voittaa – suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella lyhyesti käsityksensä Suomen historiasta. Käyn Lipposen esitystä vasten läpi Suomen historian käännekohtia vuodesta 1809 vuoden 1905 suurlakkoon. Lisäksi esitän Lipposen historiankäsityksen kritiikin pyrkien hahmottamaan, mitä Lipponen tarkoittaa menneisyyden hallinnalla sekä miten se asettuu globaalin aikakauden puitteisiin. Lipposen teos vetää Suomen historian mutkia suoriksi kursailematta, mutta juuri tämänkaltaiset populaariteokset kaipaavat kritiikkiä, sillä ne ovat yleisesti luetumpia kuin varsinaiset alan tutkimukset ja siten muiden historianesitysten ohella osallistuvat muokkaamaan vallitsevaa käsitystä kansallisesta historiankirjoituksesta. Lipponen on lisäksi merkittävästä poliittisesta historiastaan johtuen edelleen suomalaisessa mediassa poleeminen ja kovaääninen hahmo, joten hänen versionsa Suomen historian käännekohdista sai heti ilmestyessään huomattavasti enemmän huomiota kuin useimmat populaarikirjailijat, puhumattakaan tavallisten tutkijoiden tuotoksista.

Lipposen esityksen lähtökohta on suomalaisen historiankirjoituksen kapeakatseisuus ja kykenemättömyys nähdä Suomen kehitystä valtiollisena toimijana suhteessa muihin valtioihin ja laajempiin kansainvälisiin kehityslinjoihin:

”Historiankirjoituksessa harjoitetaan tutkimuksen varjolla sekä tietoisesti että tiedostamatta menneisyyden hallintaa. Monet vakiotulkinnat ja painotukset ovat yksipuolisia, tärkeitä ilmiöitä, henkilöitä ja ajanjaksoja jätetään vaille niiden ansaitsemaa huomiota. Vaikka uusin tutkimus ja yleisteokset ovat tasokkaita, tarvitaan vielä paljon töitä, jotta saamme tasapainoisen näkemyksen vallitsevaksi.” (emt., 78.)

Jaan Lipposen väitteen siitä, mitä tulee subjektiivisuuden ja tiettyjen erityisintressien kitkemiseen historiankirjoituksesta ja -tutkimuksesta. Historiantutkimuksen tulee kiinnittää erityishuomio historiallisten vääryyksien tunnistamiseen, tunnustamiseen, sovittamiseen ja oikaisemiseen. Historiantutkimuksen tulee seurata historianesitystyksissä (esimerkiksi viittaukset historiaan televisiossa, radiossa, elokuvissa, kirjallisuudessa, dokumenteissa, tutkimuksessa…) tapahtuvaa yleistä kansallisen historiankäsityksen muovautumisprosessia, mutta ulottaa huomio myös omiin toimiinsa olemalla itsereflektiivinen. Pauli Kettusen (2008) mukaan kansallisen historiankirjoituksen tulkinnat tulee asettaa kriittisen katseen alle, sillä niillä haetaan jatkuvuuden kautta tukea omalle politiikalle. Nationalismiin nojaava historiantulkinta pyrkii esittämään oman politiikan kansan ja kansakunnan historian lopputulemana sekä sen luonnollisena jatkeena. Modernin historiallisen tiedon ja modernin poliittisen ajattelun kehityksen myötä kansasta tuli historiaa ja politiikkaa yhdistävän representaation keskuskäsite. Kaitselmuksen ja Jumalan sijaan kansa nousi maailmanhistorian toimijaksi ja kyetessään muodostamaan oman valtion kansa sai myös oman erityisen kansallisen historiansa erotuksena muiden kansakuntien historioista. (emt., 32.) Toisen maailmansodan jälkeisen kehityksen myötä kansallisvaltioiden on kuitenkin ollut yhä vähemmän mahdollista pitäytyä pelkästään omassa historiankirjoituksessaan. Lipposen kansallisen historiankirjoituksen kansainvälisen esityksen kriittinen tulkinta on globalisaation aikakaudella erityisen tärkeää samaan aikaan kun kansallisvaltiot menettävät suvereniteettiään ylikansallisille liittoumille:

”Minun mielestäni Suomen historiasta pitää hakea selkeitä käännekohtia ja jännevälejä, joiden avulla tämän päivän globaalissa ympäristössä on mahdollista mieltää Suomen asema ja tukea kypsää kansallista identiteettiä. Valitettavasti tähänastista ”käännekohta”-kirjallisuutta vaivaa liiallinen keskittyminen sisäiseen kehitykseen.” (Lipponen 2008, 77.)

Ruotsin merkitys vuoden 1809 jälkeen

Lipponen määrittää Suomen historiallisen ajan alkaneeksi 1100- ja 1200-luvuilla, jolloin Suomi ”onnenpotkun saattelemana kiinnitettiin Ruotsin yhteyteen. Ruotsin valtakunnan osana Suomi tuli osaksi katolisen kirkon hallitsemaa ”länsimaista, yhtenäistä, kreikkalais-roomalaista kulttuuripiiriä”. Suomi hyötyi Lipposen mukaan Ruotsin valtakuntaan kuulumisesta, sillä Suomen väestö kiinnitettiin suurvallan osana osaksi laajempaa eurooppalaista talouden, politiikan ja sivistyksen kehitystä. Suomi peri Ruotsin vallan aikana ”edistyksellisen lainsäädännön, josta muodostui keskeinen perusta Suomen selviytymiselle Venäjän yhteydessä” (Lipponen 2008, 83). Lipposen keskeinen viesti on, ettei Suomen läntisiä juuria saa laiminlyödä kansallisessa historiankirjoituksessa valmistauduttaessa muistamaan ensi vuonna vuoden 1809 merkitystä.

Suomesta kehittyi oma erillinen hallintoalueensa kuitenkin vasta Venäjän vallan aikana, kun Suomi pyrittiin erottamaan Ruotsista lujittamalla Suomen ja Venäjän taloudellista yhteyttä. Tarkoituksena oli erityisesti kehittää Venäjää, mutta koska Suomen talous oli vielä 1800-luvun alussa sangen vaatimatonta, myös Suomen taloutta pyrittiin kehittämään siirtymällä ensin ruplaan ja sitten markkaan, myöntämällä Suomen senaatille vetovastuu valtiontaloudessa sekä perustamalla Suomen pankki, oma valtionkassa ja tullijärjestelmä. Näiden uudistusten myötä Suomi liittyi mukaan maailmantalouteen välittämällä tavaraa lännestä Venäjälle ja Venäjältä länteen. Lipponen ei kiinnitä huomiota siihen, että 1800-luvulle tultaessa Ruotsi oli Euroopan sammuva suurvalta, kun samaan aikaan Venäjä oli astunut mukaan maailmanpolitiikkaan ulottamalla valtansa Itämerelle ja Eurooppaan. Lipponen ei sen tarkemmin erittele Suomen autonomiaan johtaneita syitä tai spekuloi, olisiko Suomi pystynyt kehittymään samalla tavoin valtiolliseen itsenäisyyteen Ruotsin lääninä kuin se teki Venäjän suuriruhtinaskuntana.

Lipponen myöntää sen, että Ruotsi tuskin olisi samassa määrin panostanut Suomen valtiollisten instituutioiden kehittämiseen kuin Venäjä, mutta korostaa Suomen riippumattomuutta muusta Venäjästä. Lipposen mukaan Suomen valtiollinen kehitys sai alkunsa, kun ”1860-luvulla, Puolan kapinoitua ja Suomen pysyttyä uskollisena Venäjälle, Aleksanteri II suostui Suomen, luokan parhaan oppilaan, osalta moniin merkittäviin uudistuksiin.” (emt., 87). Aleksanteri II kutsui valtiopäivät koolle ja vakiinnutti niiden aseman, edisti teollisuuden ja talouden kehitystä, perusti kansakouluja, vaihtoi virkamiehistöä, myönsi kaupungeille privilegioita, julisti elinkeinovapauden, perusti ammattikunnat ja salli osakeyhtiöt. Aleksanteri II:n uudistusten taustalla oli pyrkimys modernisoida Venäjää epäonnistuneen Krimin sodan jälkeen. Lipponen sivuuttaa uudistuksien motiiveista sen momentin, että modernisoidessaan Venäjää Aleksanteri II tuli luoneeksi myös Suomeen liberaaleja ja länsimaisia instituutioita. Lipponen tiedostaa 1800-luvun jälkipuoliskon uudistusten merkityksen, mutta esittää varsin omaperäisen tulkinnan niiden synnystä: Aleksanteri II antoi uudistuksensa Suomelle hyvää hyvyyttään ikään kuin lahjana, koska Suomi oli pysynyt Venäjälle lojaalina sekä Puolan kapinan että Krimin sodan yhteydessä.

Krimin sodan jälkeisistä uudistuksista seurasi suomalaisen yhteiskunnan suuri muutos aikavälillä 1870–1900. Talouden liberalisointia seurasi teollisuuden kehitys. 1800-luvun taloudellinen kasvu oli suhteessa 1900-lukuun vähäistä, mutta toisin kuin aikaisemmin, 1800-luvun lopulla jo sukupolven aikana saattoi huomata taloudellisen muutoksen: vuosina 1860–1910 kansantulo nelinkertaistui ja puutavaran myynti Länsi-Eurooppaan loi talonpojille uudenlaista varallisuutta. Kauppa länteen ja itään oli kuitenkin hyvin tarkkaan kontrolloitua ja talouden kasvua selitti enemmän säädelty talous kuin taloudellinen liberalismi. Talouden kehitystä seurasi hiljattainen kotimarkkinoiden kasvu, elinkeinorakenteen muutos sekä Suomen hiljattainen kapitalisoituminen. Valtiopäivien pysyvä koolle kutsuminen 1860-luvulta lähtien synnytti poliittisen julkisuuden ja sen ympärille suomalaisen puoluekartan. Tästä seurasi niin ikään suomalaisen nationalismin, fennomanian ja sen ideologian arvoaseman nousu: J. V. Snellman aateloitiin ja aatelistoon alettiin nostaa yhä enemmän johtavia suomalaisia. Yhdistymisvapauden myötä perustettiin esimerkiksi työväenliike ja naisasialiike. Lehdistön, poliittisen julkisuuden, julkisen keskustelun, henkisen modernisaation ja lukuisten uusien yhdistysten myötä alamaisten yhteiskunta muuttui hiljalleen kansalaisyhteiskunnaksi, jossa kansalaiset aktivoituivat itse päätöksentekoon. Sosiaalisen rakenneuudistuksen myötä syntyi uudenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten kielikysymys, työväenkysymys, tilattomien kysymys, torpparikysymys ja autonomiakysymys.

Vaikka 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä alkoi fennomanian myötä suomalaisen Suomen synty, poliittisen aktivoitumisen myötä demokratian ja kansalaisyhteiskunnan kehitys sekä modernisaatioprojektion myötä kapitalismin ja nykyaikaisen yhteiskunnan instituutioiden kehitys, Suomesta oli Lipposen mukaan jo Ruotsin aikana kehittynyt länsimaa. Lipponen korostaa Venäjän yhteydessä ainoastaan taloudellisia uudistuksia, jotka Suomi ainoastaan hyödynsi matkalla kohti länsieurooppalaista sivistysvaltiota:

Suomella oli paljon onnea Venäjän yhteydessä. Kansakunta saattoi syntyvaiheessaan toisaalta nojata Ruotsin ajalta saatuun lujaan, pohjoismaiseen perinteeseen, toisaalta saada laajemman näkökulman osana suurvallan imperiumia. Oma raha ja kauppapoliittinen erityisasema korostivat Suomen erillisyyttä. Suomi muodosti oman tullivyöhykkeensä. Vienti kasvoi sekä Venäjälle että länteen. Näin Suomi nousi vuosisadan lopulla pitkin harppauksin taloudellisesti kohti Länsi-Euroopan tasoa.” (emt., 92.)

Lipponen erottaa Suomen Venäjän valtakunnasta ikään kuin se ei koskaan itään olisi kuulunutkaan. Suurlakon ja sitä seuranneiden uudistusten yhteydessä Lipponen korostaa niin ikään Suomen roolia muusta Venäjän imperiumista erillisenä ja sen kehityksestä riippumattomana toimijana:

Suurlakon aikana pidetyissä mielenosoituksissa tehtaan patruuna saattoi marssia työläisten kulkueen kärjessä. Säätyjen ja Suomen puolueiden yhteisvoimin perustettiin 1906 tsaarin päätöksellä moderni parlamentti, eduskunta. Tsaari oli Venäjällä joutunut suostumaan oman parlamentin, duuman perustamiseen. . . . Toisin kuin Venäjällä, ja ensimmäisenä maailmanhistoriassa, sekä miehet että naiset saivat Suomessa täydet poliittiset oikeudet. Sosiaalidemokraatit menestyivät ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 niin hyvin, että SDP:stä tuli suhteellisesti ottaen maailman suurin työväenpuolue.” (emt., 94.)

Suomalaiset ovat Lipposen tavoin yleisesti ylpeilleet sillä, että yleinen äänioikeus toteutettiin Suomessa heti 1900-luvun alussa. Uudistus olikin siinä mielessä radikaali, että eduskuntauudistuksen myötä äänioikeutettujen määrä yli kymmenkertaistui 1,2 miljoonaan henkilöön. Samoin äänioikeuden sekä ehdolle asettumisen oikeuden ulottaminen alempisäätyisten lisäksi naisiin on historiallisesti edistyksellistä. Kuitenkin ikäraja äänestämiselle asetettiin 24 vuoteen, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että huomattava osa työllään leipänsä ansaitsevista ja kansanliikkeiden aktiiveista oli uudistuksen jälkeenkin vailla poliittista äänioikeutta. Muita rajoitteita äänestämiselle olivat verojen laiminlyöminen, irtolaisuus, holhouksenalaisuus ja vaivaishoidon varassa eläminen, minkä myötä äänioikeus evättiin myös huomattavan suurelta joukolta huono-osaisia ja moraalisesti moitittavalla tavalla eläneiltä ihmisiltä. (Kettunen 2008, 76.)

Suomen punaisessa julistuksessa tehdyt radikaalit vaatimukset jäivät tosiasiassa yksin, sillä suurlakon levitessä Suomeen lakko oli jo muualla Venäjän valtakunnassa ohi. Suomeen ei eduskuntauudistuksesta huolimatta perustettu omavaraista senaattia vaan keisari nimitti edelleen mieleisiään henkilöitä ministereiksi. Tämän lisäksi jokainen eduskunnan lakiesitys vaati keisarin hyväksynnän ja keisari jatkoi tasaiseen tahtiin itselleen epämieluisten eduskuntien hajottamista. Suurlakkoa seurasi Suomessa autonomia, eduskunnan muodostuminen ja modernin puoluekartan synty, mutta käytännössä uudistus toteutui hitaasti, sillä Suomessa ei vallinnut työväestön ja porvariston kesken konsensusta uudistusten tavoitteista. Eduskuntauudistusta seurasi pian toinen sortokausi Venäjän aloittaessa imperiumin juridisen yhtenäistämisen. Vaikka suurlakon yksi merkittävin seuraus oli se, että työväenliike nousi Suomessa merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi voimaksi, maailman suurin työväenpuolue ei jäänyt kovinkaan pitkäikäiseksi. Toisin kuin Lipponen antaa ymmärtää, Suomessa tehdyt uudistukset olivat linjassa Venäjän uudistusten kanssa. Kuten Pauli Kettunen (emt.) on huomauttanut, eduskuntauudistuksen olennainen puoli olikin se, ettei se periaatteessa rajoittanut mitenkään keisarin valtaa.

Läntinen kulttuuriperintö

Keskeinen tekijä Suomen kulttuurisessa länsimaisuudessa on Lipposen mukaan Ruotsin vallan aikana toteutettu uskonpuhdistus. Kustaa Vaasen toteuttama uskonpuhdistus merkitsi eurooppalaisten kulttuuriyhteyksien supistumista Saksaan, mutta samaan aikaan suomalaisen sivistyneistön laajenemista, sillä ”protestantit halusivat kirjapainotaitoa hyväksi käyttäen saattaa Raamatun kaikkien luettavaksi, kun taas katolinen kirkko edusti tiedon pimittämisen sekä luku- ja kirjoitustaidon monopolisoinnin perinnettä” (Lipponen 2008, 82–83). Uskonpuhdistuksen myötä Mikael Agricola loi Suomen kirjakielen ja valistuksen myötä suomalainen sivistyneistö kasvoi esimerkiksi Anders Chydeniuksen ja Henrik Gabriel Porthanin kaltaisilla intellektuelleilla, jotka Lipposen mukaan edustivat aikansa eurooppalaisen sivistyksen kärkeä. Lipposen esitys Suomen länsimaisuudesta nojaa Ruotsin vallan aikana alullepantuihin taloudellis-poliittis-kulttuurisiin käytäntöihin:

Niin perusteeton kuin nimike Ruotsi-Suomi onkin kuvaamaan Suomen asemaa Ruotsin valtakunnassa, voidaan hyvin puhua Suomen kulttuurin kehittymisestä jo ennen vuotta 1809. Agricola kehitti suomen kielen kirjakieleksi, jota käytettiin alkeisopetuksessa ja kirkon liturgiassa. Suullinen runoperinne eli läpi vuosisatojen 1900-luvulle asti. On kuitenkin harhaanjohtavaa puhua vain suomenkielisestä kulttuurista etsittäessä suomalaista kulttuuriperintöä. Yhtä hyvin siihen tulee liittää eritoten Suomessa tuotettu ruotsinkielinen kirjallisuus, jota ilman suomalainen identiteetti ei olisi muodostunut niin vahvaksi, että se kesti 1900-luvulla eteen tulleet koettelemukset. Siksi Suomen historian aloittaminen vuodesta 1809, niin kuin kouluopetuksessa tehdään, kertoo historiattomuudesta, ikään kuin ei ymmärrettäisi Ruotsin ajan merkitystä. . . . Kansakunta ei olisi syntynyt ja kestänyt ilman Ruotsin aikana luotua lain, sivistyksen ja talouden perustaa. Ennen kaikkea Suomesta tuli Ruotsin vuosisatoina länsimaa. Sitä ei pidä jättää itsesensuuriin kun juhlitaan Venäjän aikaa. Asiaan kuuluu, että vuoden 2009 yhteydessä kerrotaan myös Suomen kaksikielisyydestä.” (emt., 89.)

Lipposen mukaan Suomi oli kyllin länsimainen jo ennen autonomiaa ja Aleksanteri II:n uudistuksia, minkä kruunasi kielellinen yhteys länsinaapuriin vielä Venäjän vallan ja fennomanian identiteettiprojektin aikana. Esimerkkeinä tästä Lipponen mainitsee J. L. Runebergin Maamme-laulun ja Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomukset, jotka molemmat kirjoitettiin alunperin ruotsiksi. Lipponen ei sen tarkemmin erittele, mitä suomalaisen kulttuuri-identiteetin määrittänyt ruotsinkielinen kirjallisuus oli.

On toki kiistämätöntä, ettei venäjä edes pakon saattelemana noussut Suomessa samanlaiseen asemaan kuin ruotsi. Esimerkiksi kenraalikuvernöörin puheenjohtajuus senaatissa jäi muodollisuudeksi jo Fabian Steinheilin (kenraalikuvernöörinä 1810-1824) jälkeen, sillä hänen seuraajansa eivät hallinneet kyllin hyvin ruotsia (Jussila 1999, 24). Silti Lipposen väite, että Kustaa Vaasan toteuttama uskonpuhdistus toimi samalla Suomen kirjakielen kätilönä, on kyseenalainen. Agricola on suomen kielen isähahmo ja Ruotsin asema Suomen kirjakielen alkuunpanijana merkittävä. Lipponen ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että ruotsi ja suomi ovat kielinä kehittyneet paikallisesti ja ajallisesti toisistaan erillään. Suomen taloudellis-poliittis-kulttuurisen kirjakielen luomisprosessi alkoi vasta Venäjän vallan aikana 1820-luvulla. Suomen suuriruhtinaskunnassa suurin osa lakiteksteistä sekä Raamatusta oli luettavissa suomeksi ja ruotsiksi, mutta Ruotsista perityn hallinto- ja kielijärjestelmän myötä Suomen käytännöllisen hallintokulttuurin kielet olivat näiden lisäksi latina ja ranska. Valtiollisia tai taloudellisia asioita hoitaessa oli lisäksi välttämätöntä hallita saksa. (Stenius 2003, 316-317.) Vaikka Kustaa Vaasan uskonpuhdistus oli laittanut Suomen kirjakielen alulle, se ei ollut kolmessasadassa vuodessa kehittynyt kirkon käyttötarkoituksia pidemmälle. Kuvaavaa onkin, että F. L. Heidenin (kenraalikuvernöörinä vuosina 1881-1898) johtama venäläistämispolitiikka pyrki tekemään kielikysymyksessä tilaa venäjälle suomea suosimalla ja ruotsia syrjimällä, sillä kehittymätöntä suomen kieltä ei nähty tulevaisuudessa minkäänlaisena uhkana tai vastuksena venäjälle (Jussila 1999, 66).

Tätä vasten Ruotsin edistyksellinen, moderni ja länsimainen hallinto- ja kielijärjestelmä toimivat enemmän suomen kielen kehitystä hidastavana kuin edistävänä tekijänä. Suomen kieli haastoi vasta 1800-luvun lopulla päivänpolitiikassa ruotsin. Voidaan kysyä, olisivatko suomen kieli ja suomalainen kulttuuri pystyneet kehittymään nykyisiin mittoihinsa ilman erillishallinnon sille asettamia haasteita. Esimerkiksi taloudellinen autonomia antoi Israel Hwasserille mahdollisuuden nähdä Suomi Venäjästä erillisenä valtiollisena toimijana, mitä ajatuksena edelleen kehittivät muun muassa J. V. Snellman ja Yrjö Koskinen. Venäläistämispolitiikan myötä sortovuodet loivat puitteet suomalaisen kulttuurin nousu- ja kultakaudelle, jota ilmensivät esimerkiksi Juhani Aho, Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela, Eino Leino ja Järnefeltit (ks. esim. Virtanen 2001, 96–102). Helmikuun manifesti jakoi suomalaisen puoluekentän kahteen leiriin, myöntyväisiin vanhasuomalaisiin ja perustuslaillisiin nuorsuomalaisiin. Suurlakon myötä näiden lisäksi puoluekentälle ilmestyivät Ruotsalainen puolue, Maalaisliitto ja SDP. Voidaankin kysyä, onko kulttuuri-identiteetin kehityksen kannalta suurtakaan merkitystä sillä, että Suomessa kirjoitettiin ja ajateltiin läpi 1800-luvun pääasiassa ruotsiksi, jos Venäjä loi paineet niin hyvässä kuin pahassakin tuolle politikoinnille.

Yhteenveto: Lipposen menneisyyden hallinta

Lipponen pitää Suomen liittämistä Venäjään onnenpotkuna, mutta erilaisessa merkityksessä kuin Ruotsin vallan yhteydessä: kun Ruotsi kehitti ja edisti Suomea sotatantereenakin, Venäjän tarjoama hyöty oli ainoastaan se, että ”Suomi sai lähes vuosisadan ajaksi mahdollisuuden kehittyä rauhassa kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”. Lipposen mukaan Ruotsin antama onnenpotku oli Suomen aktiivinen kehittäminen taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti, Venäjän onnenpotku taas passiivisuus Suomen sisäisissä asioissa. Suomen autonomia ei kuitenkaan edistyksellisestä lainsäädännöstäkään huolimatta ollut Ruotsin perua. Lipponen sivuuttaa tämän Suomen valtiollisen itsenäisyyden kannalta tärkeän seikan samoin kuin 1800-luvun jälkipuoliskon institutionaaliset uudistukset ja Venäjän luomat paineet suomalaisen kulttuurin kehitykselle, ikään kuin Ruotsin alullepanema taloudellis-poliittis-kulttuurinen prosessi olisi ollut jotain ennalta suunniteltua, jonka alusta asti oli vain määrä kehittää ja vahvistaa Suomea länsimaana. Lipposen väite Suomen valtiollisesta erillisyydestä Venäjän valtakunnassa 1800-luvulla on historiallisesti ja kansainvälisesti yhtä kestämätön kuin väite Suomen erillissodasta natsi-Saksan rinnalla toisessa maailmansodassa. Lipposelta on jälkiviisasta ja kapeakatseista kieltää ja vähätellä idän myönteisiä vaikutuksia Suomen yhteiskunnan kehitykseen. On helppoa todeta itäblokin maiden suuntauduttua länttä ja EU:ta kohti, että myös Suomi olisi väistämättä tuomittu osana itää pelkästään monien vuosisatojen taantumaan, josta nyt maksettaisiin kovaa hintaa.

Mikäli historian näkee ainoastaan oman aikansa huipentumana, on helppoa sortua jälkiviisasteluun, joka ei näe historiassa muita mahdollisuuksia kuin kerran toteutuneen todellisuuden. Väittelyssä on retorisesti hyödyllistä ottaa jo toteutunut historia omien argumenttiensa tueksi, joskin väistämättä tulee paljastaneeksi oman historiallisen näkökykynsä kapeakatseisuuden. Tällaista retorista ajattelua seuraten Lipponen vain kirjoittaa historian mieleisekseen ikään kuin keskiaikainen pappi tai munkki, joka väärentää pyhimyselämäkertoja vastaamaan kulloisenkin kirkkohistorian tilanteen poliittista ilmapiiriä. Lipponen pitää ainoina oikeina mahdollisuuksina kerran ”todella” tapahtuneita asioita ja vähemmän todellisina mahdollisuuksina asioita ja ehdotuksia, jotka jäivät tapahtumatta. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut Suomen Venäjään liittämisen yhteydessä parempaa tietoa siitä, mitä menestyksiä ja tappioita Suomen seuraavan parinsadan vuoden kausi sisältäisi. Tästä päivästä katsoen toteutuneet samoin kuin toteutumattomat ja unohtuneet visiot kävivät kiivasta debaattia siitä, miltä Suomen ”historian” tulisi näyttää vuoden 1809 jälkeen. Lipposen käsitys tasapainoisen näkemyksen saamisesta vallitsevaksi tarkoittaakin hänen omien sankareidensa glorifiointia. Lipponen vaatii tasapainoa ja avointa keskustelua kyynärpäätaktiikalla, jossa tärkeät ilmiöt, henkilöt ja ajanjaksot ovat enemmän Lipposen omia mielipiteitä Suomen historiasta. Se, että Lipponen esityksensä päätteeksi liittää monipuolisen listan lukemistaan ja referoimistaan kirjoista, ei vielä tee hänen historianesityksestään tasapainoista. Vaatimus historian tasapainoisesta ja avoimesta esityksestä kääntyy Lipposta itseään vastaan. Jälkiviisaus on Lipposen perusongelma, joka tekee esityksestä paitsi kömpelön, myös ylimielisen.

Läpi itsenäisyytensä ajan Suomen on tullut valtiollisena toimijana miettiä tarkkaan, miltä sen toimet ovat näyttäneet toisaalta Neuvostoliittoa ja Venäjää, toisaalta Länsi-Eurooppaa ja muuta länttä vasten (ks. esim. Harle & Moisio 2000). Neuvostoliiton romahtamisen myötä idän sosialismin viitoittama tie hävisi modernille, teknologiselle ja globaalille lännelle. On tietenkin ymmärrettävää, että Lipponen haluaa nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa nähdä Suomen kuuluneen alusta asti ”nykyisyyden voittajien” leiriin. Juurtuminen Ruotsin aikana esimoderniin länteen tarkoitti lakia, järjestystä sekä talouden ja sivistyksen kehitystä Suomessa, minkä luoman kansallisen suorituskyvyn ansiosta Suomi vältti ensin itäisen feodalismin taantumuksen, selviytyi sitten tsaarinvallan Venäjästä ja lopulta sosialistisen Neuvostoliiton luomista paineista. Seuraamalla Georgian ja Venäjän kriisiä kuka tahansa suomalainen voi nähdä korvillaankin, että Suomi pyrkii yhä selkeämmin perustamaan puolueettomuuttaan ja liittoutumattomuuttaan läntiselle maaperälle.

Globalisaation aikakaudella Lipposen identiteettipolitiikalle on selkeätä sosiaalista tilausta. Lipposen esitystä vasten tiedon ja innovaation Suomi onkin 2000-luvun alussa valmis ottamaan seuraavan merkittävän askeleen kohti läntistä globalisaatiota ja tarttumaan ennakkoluulottomasti sen asettamiin haasteisiin. Lipposen esitys on malliesimerkki menneisyyden hallinnasta, jossa Suomi halutaan nähdä historiansa alusta asti läpeensä länsimaisena huolimatta siitä, että sen viimeisen kahdensadan vuoden menneisyys ja erityisesti suomalaisen identiteetin rakentaminen ovat olleet kiinteästi yhteydessä idän ja erityisesti Venäjän kehitykseen. Edellisestä johtuen Suomi ei viimeisen 200 vuoden historiansa perusteella ole selkeästi määriteltävissä länsimaaksi, minkä vuoksi Lipponen joutuu tavan takaa turvautumaan vippaskonsteihin:

Meillä ei ole mitään syytä peitellä venäläistä menneisyyttämme. Länsimainen identiteettimme kestää sen hyvin, me voimme olla ylpeitä kyvystämme ymmärtää venäläisiä. Se auttoi selviytymään kylmän sodan ajasta, kun Neuvostoliiton ideologisen naamion takaa piti nähdä vanha Venäjä intresseineen. Suomen aloitteellisuus EU:n yhteisen Venäjän politiikan kehittämisessä ja unionin pohjoisen ulottuvuuden avaamisessa kertoo sekä suuresta perinteestä että tämän päivän hyvästä itsetunnosta.” (Lipponen 2008, 91–92.)

Kirjallisuus

Harle, Vilho & Moisio, Sami (2000) Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Vastapaino, Tampere.

Jussila, Osmo (2000) Suomi suuriruhtinaskuntana 1809-1917. Teoksessa Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nekakivi (toim.) Suomen poliittinen historia 1809-1999, WSOY, Juva.

Kettunen, Pauli (2008) Globalisaatio ja kansallinen me. Vastapaino, Tampere.

Lipponen, Paavo (2008) Järki voittaa – suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella. Otava, Helsinki.

Stenius, Henrik (2003) Kansalainen. Teoksessa Matti Hyvärinen, Jussi Kurunmäki, Kari Palonen, Tuija Pulkkinen & Henrik Stenius (toim.) Käsitteet liikkeessä – Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere.

Virtanen, Matti (2001) Fennomanian perilliset – Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

One Comment

  1. Harri Holtinkoski 20.12.2008

    Hieno kirjoitus! Hyvä Antti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>